Avoimuuskolumni: Trumpin voitto haastaa median ja demokratian
Julkaistu: 21.11.2016
Kun miljardööri Donald Trump voitti Yhdysvaltain presidentinvaalit 8. marraskuuta, moni huokaisi syvään, kuinka tämä on mahdollista: mieshän on rasisti, haukkuu naisia sukupuolen perusteella, haluaa rakentaa muurin Meksikon rajalle Meksikon kustannuksella, panna erikoissyyttäjän tutkimaan vastustajansa Hillary Clinton rikollista menneisyyttä ja niin edelleen…
Trump on kaikkea yllä mainittua – kampanjansa perusteella. Millainen hän on presidenttinä, jää todellakin nähtäväksi, sillä Yhdysvaltojen kaikkien aikojen likaisimmassa vaalitaistelussa ei asiakysymyksillä ollut merkitystä. Vaalitaistelussa ei puhuttu ns. asioista, mistä media voi ottaa osan omille hartioilleen. Vaalikeskustelussa ei osattu puhua Kiinan nousevasta mahdista, Venäjän tuomasta epävarmuudesta, Lähi-idän kriisin ratkaisemisesta, Euroopan roolista eikä oikeastaan mistään suuresta ulkopolitiikan tai kauppapolitiikan asiakysymyksestä.
Sen sijaan vaalien loppusuoralla puhuttiin Hillary Clintonin sähköposteista, joita hän oli lähettänyt yksityisestä sähköpostiosoitteestaan. Seurasin USA:n vaaleja paikan päältä viimeiset puolitoista viikkoa. Se oli kummallista aikaa ja voi hyvinkin olla, että näistä vaaleista vielä puhutaan pitkään.
Trump puhui kovia, mutta hän myös puolusti amerikkalaisia työpaikkoja ja työtä. Hän puhui vennamolaiseen tapaan unohdetuista ihmisistä ja kaiku vastasi myös ns. sinisen vallin (blue wall) takana. Valkoinen työväki äänesti suurella enemmistöllä Trumpia ja käänsi ns. demokraattien varmoja osavaltioita Trumpin tueksi.
Tämä ja Floridan voitto ratkaisi vaalit Trumpille. Hillary Clinton puhui erilaisten vähemmistöjen puolesta, mutta hän ei puhunut amerikkalaisen ja amerikkalaisten työn ja työpaikkojen puolesta samalla paatoksella kuin vastustajansa. Sekin oli ratkaiseva tekijä. Clinton sai enemmistön naisäänestäjistä ja korkeakoulutetuista, mutta ei riittävää enemmistöä mustien ja latinojen äänistä. Hillary Clinton oli asioissa pätevä, mutta ei riittävän innostava. USA:ssa oli kyllästytty Clintoneihin ja Busheihin. Ratkaisevaa oli muutoksen halu Barack Obaman kahdeksan vuoden kauden jälkeen.
Trumpin voitto oli populismin voitto ja se todellakin on sukua viime kesäkuussa Britanniassa järjestetylle kansanäänestykselle siitä, pitääkö Britannian jäädä Euroopan Uniosiin vai lähteä Unionissa. Lähdön kannattajat voittivat 52–48. Britannia joutui aloittamaan valmistautumisen Brexitiin. Populismi oli sielläkin voittanut. Suuret keskukset ja koulutetut olivat jäämisen kannalla, mutta enemmistö jäi saavuttamatta.
Vähemmälle huomiolle Yhdysvaltain vaalituloksessa on jäänyt median rooli. USA:n valtamedia The New York Times ja The Washington Post eturivissä tuki avoimesti Hillary Clintonia. Kansakunnan tuntoja mittaavat ennustelaitokset arvelivat Clintonin voittavan. Myös suurin osa ns. politiikan asiatuntijoista piti Clintonin voittoa todennäköisenä. Siihen oli monta syytä. Trump tuli politiikan ulkopuolelta. Republikaanisen puolueen johto vastusti hänen valintaansa puolueen presidenttiehdokkaaksi ja moni tunnettu republikaani piti häntä sopimattomana Valkoisen talon isännäksi.
Miten tällainen jättimäinen kupla voi syntyä maassa, jossa media laajasti käsitettynä hoitaa hyvin tehtävänsä vallankäytön valvojana. Kysymys on laatumedian kriisistä. Lukemisen vähentymisen myötä laatumedian merkitys on liudentunut samaan aikaan kun sosiaalisen median voima on ratkaisevasti kasvanut. Ihmiset myös haluavat uskoa sen, mitä pitävät totena. Jos Trump sanoo säilyttävänsä amerikkalaisten työpaikat ja palauttavansa tehtaat Meksikosta ja Kiinasta takaisin Yhdysvaltoihin. Ihmiset haluavat uskoa tähän, koska se tuo lohtua työpaikkansa ja elintasonsa menettäneille. Se tuo uskoa muutokseen.
Laatumedia puolestaan ei halunnut haastaa Trumpin näkemyksiä sillä, onko tällainen edes mahdollista. Laatumedia ei myöskään ollut tunnistanut USA:n uutta todellisuutta, keskiluokan kurjistumista ja sen merkitystä. Amerikkalainen journalisti Hedrick Smith julkaisi jo 2012 kirjan ”Who stole the American dream” (”Kuka varasti amerikkalaisen unelman”), jossa kirjoittaja todistaa keskiluokan kurjistumisen ja rikkaan eliitin vaurastumisen viime vuosikymmeninä. Politiikan paradoksi on, että tämä joukko äänesti presidentikseen henkilön, joka on elävä todiste tästä kehityksestä.
Mediaeliitti on myös potenut krapulaa oman toimintansa johdosta. The New York Timesin kustantaja Arthur Sulzberger Jr ja vastaava päätoimittaja Dean Baquet julkaisivat lehdessään 13. marraskuuta, viisi päivää vaalien jälkeen, harvinaisen kirjeen lukijoilleen.
NYT:n kärkikaksikko piti tulosta dramaattisena ja odottamattomana ja sanoo seuraavien kysymysten olevan väistämättömiä: Johtiko Donald Trumpin äkkijyrkkä epätavallisuus meidät ja muut viestimet aliarvioimaan hänen kannatuksensa äänestäjien keskuudessa? Mitkä voimat ja jännitteet veivät amerikkalaiset tähän jakavaan vaaliin ja lopputuloksen? Ja mikä tärkeintä, kuinka presidentti, joka jää hyvin arvoitukselliseksi, oikeasti hallitsee, kun hän ryhtyy hoitamaan tehtäviään?
Kirjoittajat lupaavat omistautua uudelleen NYTimesin journalistiseen tehtävään. ”Se tarkoittaa raportoimista Amerikasta ja maailmasta rehellisesti, pelotta ja ketään suosimatta, yrittäen aina ymmärtää ja heijastaa kaikkia poliittisia näkökantoja ja elämänkokemuksia kirjoituksissa, jotka laadimme teille. Se tarkoittaa myös vallan vahtimista puolueettomasti ja pelotta. Voitte luottaa The New York Timesiin, että se kertoo samalla reiluudella, yhtäläisellä tarkkuudella, samalla itsenäisyydellä uudesta presidentistä ja hänen hallinnostaan, Sulzberger ja Baquet kirjoittavat. (kirjoitus löytyy linkistä
http://www.nytimes.com/2016/11/13/us/elections/to-our-readers-from-the-publisher-and-executive-editor.html?_r=0)
On helppo arvata, millainen paine NYTimesiin on kohdistunut, sillä lehti ei selvinnyt puhtain paperein vaalikampanjasta ja siksi kirje julkaistiin. Pääkirjoitussivuilla voi vallan hyvin tukea pääkirjoituspalstalla yhtä ehdokasta, mutta on väärin valjastaa uutissivut samaan tarkoitukseen. Helsingin Sanomissa meillä oli sama kokemus EY-kansanäänestyksen aikaan, kun pyrimme tarjoamaan uutissivuilla selkeästi tilaa myös jäsenyyttä vastustaville politiikan suunnille.
Amerikkalaisen journalismin parhaita puolia on tasapainoinen ja reilu raportointi (balanced and fair reporting) ja sille tielle NYTimes lupaa nyt palata.
Valtamedialla on valtaisa tehtävä vallata uudelleen asema, joka sille perinteisesti on Yhdysvaloissakin kuulunut. Valtamedia on ollut myös demokraattisen järjestelmän osa ja tukija. Voi myös hyvin olla, että valtamedian merkitys on pysyvästi heikentynyt.
Sosiaalinen media korvaa ihmisten tiedonsaantia, mutta se ei koskaan pysty korvaamaan laatumedian uskollisuutta tosiasioille ja niistä kertomiselle. Sosiaalinen media ei valvo vallanpitäjiä vaan antaa heille tilaa ajaa omia näkemyksiään: jos tosiasiat eivät sovi kuvaan, sen pahempi tosiasioille.
Meillä on tältä vuodelta Brexit ja Trump, seuraavaksi katse kääntyy Italiaan ja ensi vuonna Ranskaan, Hollantiin ja Saksaan. Populisteille on tie auki, jos muut poliittiset suunnat eivät löydä keinoja pysäyttää näitä voimia. Edustuksellinen demokratia on saanut haastajansa.
Päätoimittaja Janne Virkkunen
Virkkunen toimi Helsingin Sanomain vastaavana päätoimittajana 1991-2010
