Ruotsilla ja Suomella hyvä syy juhlia

Julkaistu: 12.12.2016

Ruotsi ja Suomi juhlivat vuonna 1776 säädetyn Painovapausasetuksen 250-vuotispäivää hyvällä syyllä. Painoasetuksesta tehty päätös oli aikanaan ainutlaatuinen, ensimmäinen maailmassa. Se oli myös täysin linjassa valistusajan synnyttämiin ajatuksiin ja aatteisiin yksilön oikeudesta ja yhteiskunnan tehtävästä omistamattoman luokan hyväksi.
Päätöstä seuranneina vuosina julkaisutoiminta kukoisti. Sanomalehtiä syntyi, ja aikaisemmin kiellossa olleita kirjoja voitiin julkaista. Meidän on syytä olla ylpeitä.
Harvemmin sen sijaan kiinnitetään huomiota siihen, että vapautta kesti todellisuudessa vain muutaman vuoden. Kustaa III:n kaapattua vallan vuonna 1772 painovapaus lakkautettiin vähitellen. Ranskan vallankumouksen syttyessä 1789 siitä ei ollut enää jälkeäkään. Esimerkiksi ennakkosensuuri oli jälleen otettu käyttöön. Ruotsin kuningas päätti, että Pariisin tapahtumia ei saanut edes mainita kirjoituksissa. Kaikesta päätellen hän pelkäsi vallankumouksen leviävän Bastiljista Tukholmaan kuninkaanlinnaan asti. Paljon ei kuningas tästä kuitenkaan hyötynyt: hänet murhattiin kolme vuotta myöhemmin.
Suomessa ja Ruotsissa vallitsevaa demokratiaa alettiin varsinaisesti rakentaa Kustaa III:n kuoltua. Yhtäkkiä oli tilaa uusille ajatuksille, kuten sille, että maan hallinnon perustana on kolme tukipilaria: kansan valitsema eduskunta, jonka tehtävänä on säätää lakeja, riippumaton oikeuslaitos – sekä paino- ja sananvapaus, joka laajakantoisena, näkymättömänä voimana ehkäisee vallan väärinkäyttöä ja korruptiota.
Kuten tiedämme, kesti kauan ennen kuin näistä ajatuksista tuli totta. Ruotsin voidaan sanoa käytännössä saaneen painovapauden 1837, kun Kaarle XIV Juhana lopetti ns. lakkautusvallan (indragningsrätt) käytön − lain, joka oli antanut kuninkaalle oikeuden kieltää ne sanomalehdet, joista hän ei pitänyt. Todellisen kansan valitseman parlamentin saimme vasta 1921, jolloin myös naiset saivat äänestää eduskuntavaaleissa.
Kustaa III:n aika painovapauden suhteen on mielenkiintoinen, koska se opettaa, ettemme voi pitää vapautta itsestäänselvänä. Se, että vapaudesta on päätetty ja että se kirjattu paperille, ei tee siitä ikuista. Vapaudelle on ainakin kolme erilaista uhkaa:
- totalitäärinen vallanhimo, kuten Kustaa III:n tapauksessa. Diktatuurit riistävät tänäkin päivänä suurelta osalta maailman väestöstä itsestäänselvänä pitämämme oikeuden esimerkiksi sanan- ja painovapauteen.
- poliittiset päätökset, joiden tarkoitus on suojata yksittäisiä kansalaisia mutta jotka vähentävät vapautta.
- vapauden väärinkäyttö.
Suomen tai Ruotsin poliittisella kartalla tuskin on totalitäärisiä voimia uhkaamassa paino- ja sananvapautta. Kahta muuta uhkakuvaa on sen sijaan syytä pitää silmällä.
Ruotsissa on jo pitkään keskusteltu siitä, että yksilönsuoja on mediassa liian heikko ja että sitä on vahvistettava lakiteitse. On helppo unohtaa, että yksilönsuoja ja vapaus ovat kommunikoinnin osia. Jos puhutaan ”yksilönsuojan vahvistamisesta”, katsotaan median kuvaavan ihmisiä tungettelevasti. Jos tätä mahdollisuutta rajoitetaan lailla, vähentää se vastaavasti vapautta.
Ruotsissa on kautta aikojen haluttu korostaa vapautta, kuten yksilön vapautta ilmaista tai kirjoittaa mitä haluaa. Suurin mahdollinen kaikkia koskeva vapaus on hyväksi koko yhteiskunnalle. Se luo läpinäkyvyyttä, ehkäisee huhupuheita ja antaa kansalaisille mahdollisuuden olla perillä asioista ja tehdä perusteltuja päätöksiä omassa elämässään. Samanaikaisesti se on luonnollisesti luonut yhteiskunnan, jossa yksityisyydensuoja on sitäkin heikompi. Tämä saa minut ajattelemaan kolmatta uhkakuvaa: vapauden väärinkäyttöä.
Siitä lähtien, kun Ruotsi sai painovapauden 1800-luvun puolivälissä, on maassa säännöllisin väliajoin keskusteltu siitä, että media käyttää vapautta väärin, vastuuttomalla tavalla. Näin oli esimerkiksi ”skandaalilehdistöä” koskevassa väittelyssä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Samoin oli niin sanotuista uutiskirjoittajista käydyssä keskustelussa 1900-luvun alussa: tuon ajan freelance-toimittajat haalivat viranomaisilta ja tuomioistuimilta herkullisia yksityiskohtia enemmän tai vähemmän tunnettujen ihmisten edesottamuksista. Vielä 1960-luvulla käytiin samankaltaista keskustelua, kun sanomalehdet yhä useammin ilmoittivat esimerkiksi rikoksen tai onnettomuuden uhrin nimen lehdessä.
Ruotsin lehdistö on käsitellyt taitavasti tätä kritiikkiä, ei ainoastaan sanoin vaan myös teoin. Nykyinen lehdistöetiikka on rakentunut vaihe vaiheelta. Neljä kohtaa on syytä nostaa esiin:
- journalistiseura Publicistklubbenin perustaminen 1874, tehtävänä hyvän julkaisutavan edistäminen.
- maailman ensimmäisen lehdistöneuvoston (Pressens Opinionsnämnd, PON) perustaminen 1916, tehtävänä antaa mediassa huonosti kohdelluille mahdollisuus hyvitykseen.
- Ruotsin ensimmäinen kattava lehdistöeettinen sääntökokoelma Publicistklubbenin kokoamana 1923.
- lehdistöasiamiehen (Allmänhetens pressombudsman PO) viran perustaminen 1969 vahvistamaan lehdistöneuvoston (PON) toimintaa valitusten käsittelyssä.
Nämä toimenpiteet ovat suojanneet painovapautta lainsäätäjiltä ja lisänneet voimakkaasti ruotsalaisten mediatalojen tietoisuutta lehdistöetiikasta. Lehdistöeettistä pohdintaa tehdään nykyään säännöllisesti ennen kuin arkaluonteisia tietoja yksityishenkilöistä julkaistaan. Mielenkiintoista kyllä, näihin pohdintoihin ei juurikaan ole vaikuttanut se, mitä tapahtuu internetissä. Vaikka rikoksesta epäillyn nimi on helppo etsiä internetistä, eivät nimet kuitenkaan päädy lehteen. Tämä kertoo lehdistöetiikan vahvuudesta.
Myös nopea digitalisaatio muodostaa haasteen lehdistön etiikalle. Nykyään yhä useampi sanomalehti julkaistaan yksinomaan verkossa. Verkkojulkaisujen määrä on jo moninkertainen painettuihin verrattuna. Verkkojulkaisuilla on mahdollisuus liittyä Ruotsin lehdistöetiikaan piiriin, mutta toistaiseksi vain noin 25 verkkolehteä on tehnyt niin.
Varsinainen haaste on saada myös verkossa olevat hyvät kustantajat suhtautumaan vastuullisesti julkaisijan tehtävään. Näin luomme pohjaa vapauden turvaamiselle myös tulevaisuudessa.

Ola Sigvardsson
Allmänhetens Pressombudsman, PO


Käännös: Kirsi Kolari, Helsingin Sanomain Säätiö