Eduskunnan auditoriossa 13.10. järjestetty Chydenius-seminaari kokosi joukon suomalaisen yhteiskunnan ja elinkeinoelämän vaikuttajia, tieteen ja median edustajia sekä muita kiinnostuneita keskustelemaan yhteiskunnan ohjaamisesta.

Ohessa alustajien, professori Pauli Kettusen, rehtori Ilkka Niiniluodon sekä dosentti Raija Julkusen puheenvuorot tiivistettyinä.


YHTEISKUNTA OHJATTAVANA JA OHJAAJANA ¿ HISTORIALLINEN NÄKÖKULMA
Pauli Kettunen

Anders Chydeniukselta on eri aikoina etsitty ja löydetty tukea elinkeinovapauden toteuttamiselle, työväestön asemaa parantavalle sosiaalipolitiikalle, monopolikapitalismin murskaavalle sosialismille sekä kansallista ja kansainvälistä sääntelyä purkavalle uusliberalismille. Tämä monikäyttöisyys kuvastaa tärkeätä piirrettä Chydeniuksen ajattelusta. Toiminnallaan ja ajattelullaan hän oli kehittämässä modernia yhteiskunnan käsitettä, joka on ollut yhteisenä viitekehyksenä näille erilaisille tavoitteenasetteluille.

¿Yhteiskunta¿ hahmottui kokonaisuudeksi, joka ei ollut palautettavissa jäsentensä, hallitsijan eikä Jumalan tarkoitusperiin. Se ei syntynyt säädöksin, vaan sillä oli omat sisäiset lainalaisuutensa. Tällainen markkinatalouden laajentumiseen liittynyt ajattelu loi perustaa yhteiskunnan asettamiselle tieteellisen tiedon ja suunnittelevan järjen kohteeksi.

Pohjoismaisessa poliittisessa ajattelussa yhteiskunta ei kuitenkaan ole ollut vain toiminnan kohde. Yhteiskuntaa on pidetty myös toimijana. Usein ¿yhteiskunta¿ on tarkoittanut julkista valtaa, jonka toiminnalle tällainen sanankäyttö on antanut lämpimän sävyn ja oikeutuksen. Yhteiskunta on ohjannut yhteiskuntaa. Tämä ei kuitenkaan ole merkinnyt, että yhteiskunta olisi kohotettu suuren suunnitelman toteuttajaksi tai luomukseksi. Suunnittelun (tiedon) ja kompromissien (intressien) jännitteinen suhde oli keskeinen piirre esimerkiksi pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden kehityksessä. Erityisesti Suomen osalta on ongelmallista luonnehtia hyvinvointivaltion rakentamista ¿projektiksi¿. Olennaista oli kuitenkin luottamus hyvään kehään, jolla taloudellinen kasvu, sosiaalinen tasoitus ja demokratian laajentuminen tukevat toisiaan.

Käsitys yhteiskunnasta sisäisesti integroituna, kansallisvaltion rajaamana kokonaisuutena on menettänyt poliittista ja analyyttista voimaansa globalisaation, Euroopan integraation ja tieto- ja verkostoyhteiskunnan kehityksen myötä. Kuitenkin globaalin talouden kilpailumekanismit näyttävät myös uudella tavalla korostavan kansallisia ja paikallisia näkökulmia sekä pohjustavan konsensusta. Kansallisten ja paikallisten yhteisöjen on profiloiduttava kilpailukykyisinä suorituspaikkoina kilpailukykyiselle yritys- ja sijoitustoiminnalle. Paradoksaalisesti tähän suunnitelmatalousmallien häviön jälkeiseen vaiheeseen kuuluu myös eräänlaisen uuden suunnitteluideologian läpimurto. Se ilmenee projekteina, strategioina, evaluaationa, itsearviointina, skenaarioina ja kansallisen innovaatiojärjestelmän rakentamisena.

Kilpailukykyisen kansallisen tai paikallisen yhteisön korostuminen politiikan tavoitteena merkitsee kuitenkin muutosta yhteisöön kuulumisen perusteissa ja kokemuksissa. Yksilön edellytetään arvioivan itseään kilpailukykyisen yhteisön kilpailukykyisenä jäsenenä. Samalla heikentyy elämänhallintaan aiemmin keskeisesti kuulunut kaksitahoinen ajatus yhteiskunnasta, jota yksilöt ja ryhmät ovat voineet syyttää elämisensä vaikeuksista ja jota he ovat voineet pyytää tueksi vaivoja ja alistavia käytäntöjä vastaan.


VAPAUS, VELJEYS, TASA-ARVO
Ilkka Niiniluoto


¿Onnellisen kansan valtakunnan vapaus ei suinkaan ole siinä, että yhdellä tai toisella kansalaisella on joitakin yksityisiä etuja, kun taas toiset tekevät työtä eräänlaisessa orjuudessa; vaan kun yhteiskunnan halvinkin alamainen saa onnellisen hallituksen alamaisena yhtä vapain käsin etsiä yhteisen ohessa omaakin parastansa, silloin vasta puhuttakoon vapaudesta.¿ (Anders Chydenius, 1761-62)

Ranskan vallankumouksen 1789 kolmesta keskeisestä periaatteesta ei voi tiputtaa yhtään pois muiden kärsimättä. Sosialismi epäonnistui, kun veljeys ja tasa-arvo yritettiin toteuttaa ilman vapautta. Uusliberalismi epäonnistuu, kun vapaata kilpailua suositaan ilman veljeyden ja tasa-arvon asettamia reunaehtoja ja rajoituksia.

Maltillisessa liberalismissa Chydeniuksesta Rawlsiin kansalaisilla tulee olla yhtäläiset oikeudet perusvapauksiin. Siksi tasa-arvoa voi käsitteellisesti pitää tärkeimpänä hyvän yhteiskunnan rakennusperiaatteena.

Aristoteleen oikeudenmukaisuuden periaatteen mukaan samanlaisia tapauksia on kohdeltava samalla tavalla. Tasa-arvo ei kuitenkaan ole tasapäisyyttä, koska sen tulee toteutua erilaisten ihmisten kesken. Tasa-arvo ei ole aina tasajakoa, vaan relevantilla tavalla erilaisia tapauksia on kohdeltava eri lailla.

Yksilön vapaus ei tarkoita vain ulkoisten rajoitusten poissaoloa (negatiivinen vapaus), vaan myös mahdollisuuksia, kykyjä ja voimavaroja (positiivinen vapaus). Uusliberalismi on kiinnostunut vain talouteen liittyvästä negatiivisesta vapaudesta, kun taas pohjoismaiseen oikeusvaltion ja hyvinvointivaltion perinteeseen kuuluu mahdollisimman suuri tasa-arvo positiivisen vapauden suhteen.

Kumpikaan vapauden laji ei voi toteutua ilman yhteiskunnan tukea. Tämä pätee niin kansakuntien ja valtioiden piirissä kuin myös globaalissa kansainvälisessä kontekstissa. Yksilöllinen ja kollektiivinen rationaalisuus voivat olla ristiriidassa keskenään, mutta tehokkuus ja oikeudenmukaisuus saattavat myös toteutua yhtä aikaa. Näkymättömän käden sijaan tarvitaan yhteistä päätöksentekoa, julkisia sopimuksia ja ohjausta. Välineenä voivat olla sekä kovat normit (lait, direktiivit, moraaliset imperatiivit) että pehmeät menetelmät (moraaliset hyveet, veljeys, yhteistyö, luottamus, kumppanuus, sosiaalinen pääoma).




YHTÄLÄISET MAHDOLLISUUDET - HARVOJEN MAHDOLLISUUDET?
Raija Julkunen

Antti Chydenius puolusti tai taisteli työnteon vapauden, taloudellisten etuoikeuksien poisjuurimisen ja yhtäläisten mahdollisuuksien puolesta. Työnteon rajoitusten poistaminen, yhtäläisten mahdollisuuksien tarjoaminen sekä säätyihin ja ammattikuntiin sidottujen etuoikeuksien poistaminen ovat olleet liberalismin suuria saavutuksia.

Mutta työnteon vapauttaminen säännöistä on tuottanut omat vastavoimansa, uusia sääntöjä, lakeja, järjestäytymistä ja kollektiivisia sopimuksia. Sääntely on historian oma tuote ja historialta voi yrittää kysyä, miksi. Tunnetuin analyysi säätelystä on Karl Polanyin analyysi vapaiden työ-, asunto- ja pääomamarkkinoiden tuhoisuudesta, "markkinoiden saatanallisesta myllystä" ja tämän synnyttämästä itsesuojelusta ja vastaliikkeestä.

2000-luvun alussa työ on samalla säädeltyä että vapaata (kilpailtua). Kummankin on nähty synnyttävän uusia etuoikeutettuja ryhmiä. Sääntelyn on nähty tuottavan "etuoikeuksien monopolisteja", sisäpiirejä, jotka estävät vapaata kilpailua työstä ja vapaata pääsyä ammatteihin. Vapaan kilpailun ja "voittaja saa kaiken"-dynamiikan on puolestaan nähty synnyttävän ja oikeuttavan sekä kohtuuttomia palkkioita huipulla että työehtojen rapautumista toisaalta.

Kilpailu työstä tapahtuu yhä globaalimmin. En kuitenkaan käsittele globaalin työpaikkakilpailun sääntöjä tai hallintaa. Katson asiaa pitkälle teollistuneiden (tai kehittyneiden) maiden sisältä ja analysoin yhtäläisten mahdollisuuksien ajatusta periaatteellisella tasolla. Kysyn, mikä on yhtäläisten mahdollisuuksien rooli nykyisessä historiallisessa tilanteessa. Ovatko mahdollisuudet samat? Miten yhtäläisten mahdollisuuksien ideologia ohjaa ja informoi yhteiskuntapolitiikkaa? Ja kestämmekö yhteiskuntaa, missä mahdollisuudet ovat "samat" mutta vain harvat voivat päästä huipulle.

Viime vuosisadan lopulla yhtäläisten mahdollisuuksien ideologia siirsi sivuun yhtäläisenä lopputuloksena käsitettyä tasa-arvoa. Kaikki tiedämme, että sen enempää yhtäläisten tuloksien kuin yhtäläisten mahdollisuuksien yhteiskunta eivät ole mahdollisia. Yhtäläiset lopputulokset ovat mahdottomat, koska sellaista diktatuuria ei voi olla, joka jakaisi moderneissa yhteiskunnissa kaikille saman. Yhtäläiset mahdollisuudet eivät voi toteutua, koska mikään yksilöitä valtaistava politiikka ei voi tehdä heistä yhtä vahvoja kilpailijoita.

Kysymys onkin pikemmin siitä, kumpi ideaali informoi politiikkaa tai millainen tasapaino niiden kesken löydetään. Meillä on tänäänkin pieniä utopioita. Suomalaiset työssäkäyvät esimerkiksi haaveilevat noin 35 tunnin työviikosta, niin ne, jotka tekevät 20 tuntia kuin ne, jotka tekevät 60 tuntia. Onko tällainenkin pieni utopia, työajan suhteellisen tasainen annostelu, tuomittu mahdottomaksi? Miten se voisi toteutua, kollektiivisilla säännöillä vai yritysten ja yksilöiden valinnoilla?

Pauli Kettusen alustus kokonaisuudessaan pdf-tiedostona

Takaisin >>

[ Lähetä vinkki ystävälle ]