Taustaa Huomautuksia tekstistä Alkuteos

Kansallinen voitto
jonka kunnioittavimmin on jättänyt
VALTAKUNNAN KORKEA-ARVOISILLE SÄÄDYILLE
eräs niiden jäsen.

1 §

Että itsekullakin kansakunnalla voitto on taloudellisten ja valtiollisten asetustensa päätarkoituksena, on kieltämätöntä; mutta jos me tutkimme niitä keinoja, joita kukin on käyttänyt sen saavuttamiseksi, huomaamme uskomattoman eroavaisuuden.

Kaikki kilpailevat toistensa kanssa päästäkseen ensiksi perille; mutta he ottavat eri suunnan ja käyttävät aivan erilaisia purjeita, kun kuitenkin melkein sama tuuli puhaltaa niihin kaikkiin.

He koettavat päästä toistensa edelle ja käyttävät erinäisiä merimiesmetkuja tuuppiakseen toisiaan, vaikka heillä on kyllin tilaa ja syvyyttä purjehtiakseen rinnan. Näyttää siltä, kuin milloin yksi, milloin toinen olisi vailla luotsia ja perämiestä.

Ei kukaan voi kieltää, että tässä tehdään työtä eri perusteilla. Joko kompassi ei pidä paikkaansa tai vika on merikortissa.

Uusi suuntaviitta asetetaan tässä lukijan silmien eteen. Se on aivan pieni, jotta jokainen voisi kantaa sitä taskussaan. Sanoisin, että se on myös uusi, koska vastaavaa tuskin löytyy Euroopasta. Luulen sen olevan myös luotettava, koska olen yrittänyt rakentaa sen järjen ja kokemuksen perustalle. Sopikaamme ensin sanoista.

2 §

Kansakunta on joukko ihmisiä, jotka ovat yhtyneet korkeimman vallan suojassa, virkamiesten avulla, etsiäkseen omaansa ja jälkeläistensä hyvinvointia

Ihminen voi hyvin, kun hän nauttii tarvikkeitaan ja mukavuuksiaan, jotka yleisen puhetapamme mukaan ovat saaneet tavarain nimen. Luonto synnyttää ne; mutta ne eivät koskaan koidu hyödyksemme ilman työtä.

Tarpeet ovat moninaisia, eikä ole ketään, joka ilman toisten apua on voinut hankkia itselleen edes välttämättömintä, ja tuskinpa kansakuntaakaan, joka ei ole tarvinnut toistaan. Kaikkivalta on itse tehnyt sukukuntamme sellaiseksi, että meidän tulee auttaa toisiamme. Jos tätä yhteistä avunantoa estetään, joko kansakunnan keskuudessa tai sen ulkopuolella, niin se tapahtuu vastoin luontoa.

Vaihtaessamme näitä tavaroita toistemme kanssa, sitä sanotaan kaupaksi, ja ne tavarat, joita yleisesti halutaan ja vastaanotetaan, ovat kulta ja hopea, joiden suurempia tai pienempiä leimattuja osia sanotaan rahoiksi, jotka ovat toisten tavarain arvon mittana.

Ei mikään tavara ole sellainen, ettei sitä kaupan välityksellä voisi vaihtaa näiksi metalleiksi, eikä mitään ole myöskään saatavissa, muiden myyjän haluamien tavaroiden puutteessa, ilman niitä. Se määrä rahaa, mikä tavarasta on suoritettava, on sen arvo.

Minkä maastavietyjen tavaroiden arvo nousee maahantuotujen arvoa suuremmaksi, sitä sanotaan oikeimmin kansakunnan voitoksi, ja minkä maahantuotujen käy yli niiden arvon, jotka maasta viedään, tulee aina sen tappioksi. Mutta pienempää tappiota suurempaan verrattuna sanotaan kansakunnan suhteelliseksi voitoksi, ja samalla tavoin pienempi voitto, kun suurempi on saatavissa, saa tappion nimen.

3 §

Jos se tieto on kaikin puolin oikea, että Ruotsista viimeksikuluneena vuonna 1764 vietiin tavaroita noin 72 miljoonan talarin arvosta kuparirahaa, mutta maahan tuodut eivät nouse enempään kuin 66 miljoonaan, niin olisihan kansallinen voittomme siltä vuodelta 6 miljoonaa talaria.

Koko meidän vientisummastamme on raudan arvo lähes kaksi kolmannesta; mutta olettakaamme, että sadassa vuodessa - metsän puutteesta tai joistakin muista syistä - raudan vienti on vähentynyt puoleen eikä siis ole enempää kuin yksi kolmannes vientitavaroistamme, mutta muutamia muita (esim. viljaa, elintarvikkeita ja puutavaroita) sen sijaan viedään rautakaupassa menetetyn kolmanneksen asemesta. Kysyn silloin, siinä tapauksessa, että kaikki muut viedyt ja tuodut tavarat nousisivat samaan arvoon kuin nyt, eikö kansallinen voitto silloinkin olisi yhtä suuri kuin nyt? Tai jos raudanvienti joskus vähenisi 6 miljoonaa talaria pienempään arvoon, mutta viljasta viime vuonna vieraille suoritetut 10 miljoonaa saisivat sen sijaan jäädä valtakuntaan, eiköhän kansakunta kuitenkin tällä muutoksella olisi voittanut 4 miljoonaa?

Jos kuvittelemme, että on jokin valtio, jolla ei ole mitään maanviljelystä tai vuorityötä, ei karjanhoitoa eikä merenkulkua, vaan joka vain maasta tai savesta valmistaa suuren paljouden koko Euroopassa haluttuja astioita ja niiden vastineeksi ei ainoastaan saisi kaikkia tarvetavaroitaan, vaan vielä vastaanottaisi 2 miljoonaa kullassa ja hopeassa vuosittain, eivätkö nämä 2 miljoonaa silloin kieltämättömästi olisi tämän kansakunnan voittoa?

Mutta jos kolmasosa samaa kansakuntaa muiden esimerkin mukaan hylkäisi tämän käsityönsä ja rupeisi maanviljelijöiksi hankkiakseen siten itselleen ja kansalaisilleen leipää, luullen näin voittavansa enemmän, mutta valmistettu vilja olisi arvoltaan miljoonaa halvempi saman kolmanneksen entistä valmistetta, niin onhan selvä, että se siten on kansakunnalle aiheuttanut yhtä miljoonaa pienemmän voiton eli, mikä on sama asia, yhtä suuren tappion.

On siis kouraantuntuvaa, ettei jokin kansakunta voita sen avulla, että se askaroi monenlaisissa toimissa, vaan siten, että se toimii niissä elinkeinoissa, jotka parhaiten kannattavat, se on: joissa vähin määrä ihmisiä voi tuottaa tavaroita suurimmalla arvolla.

4 §

Valmisteiden paljoudessa, tai oikeammin sanoen, niiden arvossa on siis kansan rikkaus; mutta valmisteiden paljous riippuu kahdesta päätekijästä, nimittäin työmiesten paljoudesta ja heidän ahkeruudestaan. Molemmat asiat luonto saa aikaan, kun se saa toimia ihmisten häiritsemättä.

Olisiko se suuri Mestari, joka koristaa laakson kukkasilla ja peittää itse kallionkielekkeen ruoholla ja sammalilla, tehnyt niin suuren virheen ihmiseen, mestariteokseensa nähden, ettei hän voisi rikastuttaa maapalloa niin monella asukkaalla, kuin se voi elättää? Se olisi alhainen ajatus pakanan ajattelemaksi, mutta jumalaton kristityn mietteeksi, kun hän lukee kaikkivallan käskevän sanan: kasvakaa, lisääntykää ja täyttäkää maa.

Langenneelle ihmiselle oli rangaistus, että hänen piti elättää itseänsä otsansa hiessä; mutta niin oli laita, että luonto itse mittasi hänen työmääränsä, kun ihmisen tarpeidensa tähden oli pakko siihen ryhtyä, koskei hänellä ollut ketään toista, kehen turvautua toimeen tullakseen, kuin kättensä työhön; ja vaivaa kevensi omanvoitonpyynti, kun hän siten näki saavansa mitä tarvitsi.

Jos jompikumpi niistä puuttuu, [työntekijöitä tai ahkeruutta] on syy haettava kansakunnan asetuksista, mutta ei kernaasti niiden puutteesta, vaan niistä esteistä, jotka on asetettu luonnon tielle.

Jos ne tekevät kansalaiset kykenemättömiksi elättämään omaansa ja lastensa henkeä, niin heidän sikiöinensä täytyy kuolla tai paeta pois synnyinseudultaan. Mitä useamman keinon asetukset tarjoavat toisille elää toisten työstä, mitä useampia esteitä asetetaan toisille elättää itseään työllään, sitä enemmän ahkeruutta ehkäistään, eikä kansakunta voi olla muodostumatta sen mallin mukaiseksi, johon se valetaan.

5 §

Jos nyt tämä pitää paikkansa, niin tahdon sille rakentaa seuraavan väitteen, nim. että jokainen yksityinen itsestään hakee sen paikan ja sen elinkeinon, jossa hän parhaiten lisää kansallista voittoa, jolleivät asetukset häntä siitä estä.

Itsekukin etsii parastaan. Tämä taipumus on niin luonnollinen ja tarpeellinen, että kaikki yhdyskunnat, jotka ovat koko maailmassa, perustuvat siihen; muuten ei edes olisi lakeja, rangaistuksia eikä palkintoja, ja koko ihmiskunta lyhyessä ajassa kokonaan häviäisi. Siitä työstä aina parhaiten maksetaan, jolla on suurin arvo, ja sitä mieluimmin haetaan, mistä parhaiten maksetaan.

Niin kauan kuin yhdessä käsityössä voin valmistaa tavaroita 6 talarista päivässä, en mielelläni mene sellaiseen, joka tuottaa neljä. Edellisessä sekä kansakunnan voitto että omani oli kolmatta osaa suurempi kuin jälkimmäisessä.

Kun siis jonkun on pakko, tai häntä julkisilla palkinnoilla kehotetaan tekemään työtä jonkin muun elinkeinon alalla, kuin missä hän ansaitsee suurimman voiton (sillä muuten se ei tapahdu, enempää kuin kauppias myy tavaransa alle sen, mitä hänelle tarjotaan), niin on ilmeistä, että se tapahtuu kansakunnan tappioksi.

Jos se, jonka työtä jonkun on pakko tehdä, voittaa niin paljon, kuin työmies on menettänyt, niin se ei ole kansallista voittoa; mutta jos hän voittaa enemmän, niin ainoastaan erotus koituu kansakunnan voitoksi, mutta se on saatu toisen kansalaisen sorrolla.

Tästä selviää, että kun joku toisten työllä harjoittaa jotakin liikettä, mutta ei maksa eikä tappiotta kykenekään maksamaan niin paljoa, kuin työmiehet jossakin toisessa elinkeinossa voivat ansaita, heidän päiväpalkkansa vähennyksen täytyy olla kansallinen tappio.

6 §

Jos esimerkiksi rautatehtaalla, jonka vuotuinen taontamäärä on 2 000 kippuntaa, on allansa sata talonpoikaa, joista jokainen on velvollinen tekemään 50 päivätyötä vuodessa samaan tehtaaseen, mutta yhtä kuparitalaria halvemmalla, kuin hän joko omassa työssä tai muuten voisi ansaita, ja tämä tapahtuu siinä tarkoituksessa, että vientitavara voitaisiin myydä ulkomaille jonkinlaisella voitolla, niin on selvää, että jokainen talonpoika siinä menettää 50 talaria kuparirahaa vuosittain tai, mikä on sama asia, valmistaa tavaroita 50 talaria vähemmästä arvosta kuin jossakin muussa työssä, jonka johdosta kansallinen tappio tulee olemaan 5000 talaria.

Jos saman tehtaan alaisina vielä olisi muutamia satoja talonpoikia, jotka olisivat velvolliset toimittamaan sille sen työhön tarpeelliset hiilet, esim. 3 500 kahdentoistatynnyrinmittaa, joko entisinä aikoina sovittuun talarimäärään tai sitten siihen, mitä tehtaanomistaja tahtoo antaa, esim. 6 talaria vähemmällä kutakin tuollaista mittaa kohti, kuin he saman ajan kuluessa olisivat voineet toisella tavalla ansaita (vaikkapa niinkin olisi, ettei tehtaanomistaja voi maksaa tästä tavarasta enempää, jos mieli myydä rauta ulkomaalaiselle jonkinlaisella voitolla, mutta samat talonpojat kuitenkin, sen ajan kuluessa, minkä he ovat kuluttaneet hiilten polttamiseen, olisivat voineet maanviljelyksessä, käsitöissä ja kudonnassa tai muussa elinkeinossa ansaita kussakin hiilimäärässä kärsityn tappion, s.o. tuottaa tavaroita 21 000 talarilla kuparirahaa enemmällä), niin käy selväksi, että kansallinen tappio siten kasvaa yhtä suureen summaan. Jos vihdoin siihen lisäämme, että siinä melkein auttamattomasti menevät hukkaan valtakunnan parhaat metsät, jotka jonkin ajan kuluttua olisivat voineet antaa meille kaikenlaisia veistopuita ja rakennusaineita, ja laskemme 10 kuormaa rankapuita kutakin 12 tynnyrin hiilimittaa kohti, niin kuluu näiden 2 000 kippunnan kankirautataontaan (siitä, kun malmi murretaan kaivoksesta, siihen, kunnes rauta on taottuna kangiksi) 35 000 kuormaa puita, jotka, arvioituina vain 16 äyriin kuorma, lisäävät tappion 17 500 talariksi, mikä yhteensä tuottaa 43 500 kuparitalarin tappion.

Jos nyt nämä 2 000 kippuntaa myytäisiin keskimäärin 6 pankkoriksiin kippuntaa kohti, paitsi rahtia, mikä 80 markan kurssin mukaan vastaisi 240 000 kuparitalarin summaa, niin on selvää, että jonkin verran enemmän kuin kuudes osa tästä summasta tulee kansalliseksi tappioksi, vaikka koko määrä myydään ulkomaalaiselle.

7 §

Kulta ja hopea ovat kaiketi jaloimmat metallit, mutta eivät silti suinkaan aina lisää kansallista voittoa, kun niitä on maasta kaivettava. Kaikki kauppatavarat voidaan muuttaa niin suureksi määräksi näitä metalleja, kuin se, mikä vastaa niiden arvoa. Ei kultarahakaan koskaan ole niin korea, ettei sitä annettaisi leivän hinnaksi, niinkuin ennenmuinoin oli tapana sanoa.

Eiköhän olisi tarpeellista ottaa harkittavaksi, vastaavatko vuoden 1760 alusta aina vuoden 1764 loppuun valmistetut 38 naulaa 4 luotia kultaa sekä 5464 naulaa 1/2 luotia hopeata siihen pantuja kustannuksia ja työtä ynnä useiden pitäjien sitä varten määrättyä veroa ynnä muuta? Vai eikö kaikella tällä olisi voitu tuoda maahan monta vertaa niin paljon hopeaa ja kultaa korkeimman kurssin mukaan? Vai onko sellainen isänmaanrakkaus tai rakkaus Ruotsin kultaan ja hopeaan todellisuudessa lisännyt kansallista voittoa? Ja onko niitä pidettävä voimassa vain tulevaisuudessa odotettavan suuremman voiton toivossa?

Eiköhän vihdoin työmiesten ja rahvaan valitus ja köyhyys tehdasten ympärillä ja lähistöllä, kun heidät niihin työhön pakotetaan, todista kansakunnan tappiota ja sitä halua, mikä heissä on käyttää aikaansa ja voimaansa siihen, mikä olisi heille ja valtakunnalle tätä nykyä hyödyllisempää?

En tässä ensinkään puhu sellaisista tehtaista, joiden olemassaolo ei ole rahvaalle haitaksi; ne ovat yhtä arvokkaita valtakunnan kalleuksia kuin konsanaan maanviljelys, kauppa ja käsityöt.

8 §

Tästä johtuu siis itsestään, että korkeimman vallan on tarpeetonta millään asetuksella vetää työmiehiä yhdestä elinkeinosta toiseen.

Kuinka monet valtiomiehet tällaista kuitenkin ovatkaan yrittäneet! Melkein koko Eurooppa tekee työtä vetääkseen pakolla tai tarjotuilla eduilla kansan entisistä elinkeinoistaan ja saattaakseen sen uusiin. Kehutaan niin suurta kansallista voittoa, kuin uuden valmistuksen arvo on, ja unohdetaan useimmiten, että siihen käytetyt työmiehet vapaudessaan lienevät valmistaneet tavaroita entisessä ammatissaan yhtä suureen tai suurempaan arvoon, - jolloin edellisessä tapauksessa ei ollut mitään voittoa, mutta jälkimmäisessä todellinen kansakunnan tappio.

Jos kymmenen miestä jossakin ammatissa valmistaa tavaroita 100 talarista päivässä, mutta toisessa ei enempää kuin kahdeksastakymmenestä, niin on selvää, että kansakunta jälkimmäisessä tapauksessa menettää näiden kymmenen miehen työstä 20 talaria päivässä. Jos nyt nämä kymmenen työmiestä saavat joko vapaasti myydä valmisteitansa tai sitten pakottomasti sopia päiväpalkasta niiden kanssa, jotka harjoittavat tätä elinkeinoa, tulee heidän päiväpalkkansa ero aina olemaan samassa suhteessa, ja silloin on varma, että he valitsevat edellisen, joka on sekä heille että kansakunnalle edullisempi.

Mutta jos samat työmiehet pakotetaan 20 prosenttia vähemmällä harjoittamaan toista ammattia, ovat nämä 20 prosenttia kansakunnan ja heidän vahinkonsa. Kuinka tarpeettomia silloin asetukset sellaisissa asioissa näyttävätkään olevan?

9 §

Eivät valmistus- eivätkä vientipalkkiot kestä tässä koetusta: eivät ne millään tavalla lisää tai edistä kansallista voittoa.

Ne ovat melkein kaikkialla Euroopassa, mutta varsinkin Englannissa, paljon käytössä, mutta lisäävät joka paikassa kansakuntien todellista tappiota. Valmistuspalkkiot vahingoittavat yksinkertaisella, mutta vientipalkkiot kaksinkertaisella tavalla.

Jos työmiehiä on kylliksi jossakin elinkeinossa, ja valmistuspalkkioita siitä huolimatta annetaan, vedetään siihen liian paljon väkeä muista elinkeinoista, tehdään se tavarain yltäkylläisyyden tähden vähemmin tuottavaksi ja aiheutetaan työmiesten puutetta muissa tuottavissa elinkeinoissa, ja valtiota raskautetaan muutamien erityisten kansalaisten rikastuttamiseksi. Jos kansa ei palkkiotta ryhdy tunnettua ammattia harjoittamaan, niin on selvää, että se on vähemmän kannattava kuin muut, joista työmiehiä ei puutu.

Jos valtio palkkioilla korvaa työmiesten ja kansakunnan tappion tässä ammatissa, niin on kyllä niitä, jotka siihen ryhtyvät, mutta heidän työnsä puuttuu kannattavammasta elinkeinosta. Minkä verran siis valmisteiden arvot eroavat toisistaan, sen vertainen tulee kieltämättömästi kansakunnan tappio.

10 §

Mutta vientipalkkioilla ei ole ainoastaan yllämainittuja haittoja, vaan sen ohessa paljoa tuntuvampia: tässä verotetaan kansalaisilta kaksin kerroin suoritettu palkkiosumma, ja suuri osa siitä pistetään ulkomaalaisen käteen, mikä ei saata olla huolestuttamatta itsekutakin, joka rakastaa isänmaatansa.

Myyjä etsii aina korkeimman hinnan tavaralleen. Omistaja tekee sopimuksen sen myymisestä, esimerkiksi kuudesta riksistä ulkomaalaiselle, mutta saa siitä 2 riksiä palkkiota ja ansaitsee siis tavarastansa 8 riksiä.

Jos nyt Ruotsin mies tahtoo ostaa saman tavaran, on kieltämätöntä, että hänen täytyy maksaa myyjälle sama hinta, minkä tämä ansaitsee siitä, mikä on myyty ulkomaalaiselle, nimittäin 8 riksiä; muutoin myyjä katsoo hävinneensä tässä kaupassa.

Ulkomaalainen tekee siis kahta riksiä paremman kaupan vientipalkkion tähden, ja oman maan miestä verotetaan sen kautta kaksin kerroin, nimittäin 2 riksiä vientipalkkiorahastoon, ulkomaalaisen oston huojentamiseksi, ja 2 riksiä myyjälle, jottei hän kärsisi vahinkoa.

Tämän johdosta täytyy myöskin käydä niin, että ulkomaalainen meidän omilla valmisteillamme voi käydä edullisinta kauppaa juuri meillä. Pysyn esittämässäni pienessä esimerkissä: ne Ruotsin tehdastuotteet, jotka myytiin ulkomaalaiselle kuudesta riksistä, hän voi 25 prosentin voitolla heti paikalla 7 1/2 riksistä myydä jollekulle ruotsalaiselle, joka silloin tekee 1/2 riksiä eli 8 1/3 prosenttia* paremman kaupan kuin ostaessaan omasta tehtaanpuodistaan, minkä tähden ostajia ei koskaan saata puuttua.

Jos nyt lisää ulkomaalaisen 33 1/3 prosenttia paremman kaupan myynnissä voitettuun 25 prosenttiin, niin se tekee hänelle 58 1/3 prosentin** voiton, jonka hän on saanut yksinomaan vientipalkkioiden nojalla ja joka ei muussa tapauksessa koskaan olisi ollut olemassa tai tullut mahdolliseksi. Ei tämä myöskään ole mikään yksin ajatuksissa todistettu totuus, vaan kokemuskin on sen moninkerroin vahvistanut.

Voisin keksiä pienen kauppasuunnitelman, joka saattaisi Ruotsille tuottaa useampia tuhansia muutamien ulkomaan vientipalkkioiden kustannuksella, jollen pelkäisi herättää toisia horroksestaan, jolloin he kenties koettaisivat sulkea muutamia salaisia suonia, jotka, kauppataseessa näkymättöminä, nyt todella ovat vajauksemme vastapainona.

Toivon sentähden varsin vilpittömästi, että englantilaiset ja muut kansakunnat eivät ainoastaan saisi pitää vientipalkkioitansa, vaan myöskin että niitä huomattavasti korotettaisiin kaikille niille tavaroille, jotka voidaan panna meidän maksettaviksemme; mutta että oma isänmaamme sitävastoin niiltä säästyisi ja samalla niiltä siteiltä, jotka estävät meitä vapaasti ja ahkerasti verottamasta naapureitamme.

*pitää olla 6 1/4 %. - Suom. huom.

**Tällainen voittoprosenttien yhteenlaskeminen on selvästi erehdyttävää, koska jälkimmäinen voitto itsessään jo edellyttää edellisen, joka yksinään tekee sen mahdolliseksi; voitto on siis vain 25 prosenttia (Oletettu ostohinta 6 riksiä, myyntihinta 71/2 riksiä). Samoin ulkomaalaisen voitto edellisessä kaupassa kai olisi laskettava 25 prosentiksi eikä 331/3:ksi; sitähän merkitsee 6 riksin hinta 8:n asemesta. - Suom. huom.

11 §

Nyt rohkenen mennä edemmäksi ja väittää, että sellaiset asetukset, jotka johtavat kansan määrättyihin elinkeinoihin, ovat kansakunnalle ja sen voitolle vahingolliset. Siihen antaa minulle aihetta neljä mielestäni hyvinkin tärkeätä syytä.

Koko Euroopassa ei ole vielä noudatettavana mitään vakiintunutta periaatetta tässä työmiesten jaossa; sillä välistä ryhdytään antamaan sellaisia asetuksia jonkin uuden ammatin tai tieteen auttamiseksi, välistä elatuksen hankkimiseksi useammille asukkaille ja välistä paremman toimeentulon tuottamiseksi jonkin laitoksen omistajalle alempien työpalkkojen avulla.

Yhden kerran se tapahtuu, jotta meidän tuotteemme voitaisiin viedä maasta, toisen kerran, jotta saataisiin yksi tai toinen meidän tarvetavaramme omasta valtakunnasta. Milloin sellainen asetus tarkoittaa sitä, että omat laivanvarustamot voittaisivat meidän tavaraimme rahdeilla ja oman maan mies työpalkoilla, milloin taas kullan ja hopean tuottamista kotimaassa. Joskus on tarkoitus, että kansa ei saisi tilaisuutta muuttaa maasta, joskus taas estää ylellisyyttä. Se huomataan toisinaan tarpeelliseksi järjestyksen aikaansaamiseksi elinkeinoissa, toisinaan taas monitoimisuuden estämiseksi ynnä lukemattomiin muihin tarkoituksiin.

Eikö tästä kaikesta puutu oikeata järjestelmää? Ja eikö talo, joka rakennetaan niin monen piirustuksen mukaan, pakostakin tule kummallisen näköiseksi ja eikö siltä puutu asianmukaista vakavuutta?

12 §

Toinen syy on se, ettei kukaan valtiomies vielä kykene varmasti sanomaan, mikä elinkeino voi hankkia meille suurimman kansallisen voiton; minkä johdosta lainsäätäjä pakosti jää neuvottomaksi, mihin hänen asetuksilla on johdettava työmiehemme.

Kukapa, ajattelee joku, olisi niin yksinkertainen, ettei sitä tietäisi? Minä vakuutan, se ei ole niin helppoa kuin luulisi. Monet, jotka ovat näitä asioita ajatelleet, ovat tosin muodostaneet itsellensä järjestelmän ja asettaneet itsekunkin elinkeinon arvoasemaansa; mutta jos me vertaamme tulosta siihen, mihin joku toinen on tullut, huomaamme mikä ero on niiden välillä.

Uskon kyllä, että minun järjestelmäni on paras, mutta kun näen, että jokainen uskoo samaa omastaan, niin täytyyhän järjellisenä ihmisenä epäillä kaikkea, kunnes saa täydellisen todistuksen asiaan.

M. sanoo: maanviljelys on paras, E.S., että se kunnia tulee käsitöille, O.R. osoittaa, että se kuuluu kaupalle, A.G., että valtakuntaa on autettava vuorikaivoksillamme, jotka ovat maan tärkeimpien vientitavarain emo jne. Kuka näistä kaikista nyt on oikeassa?

He ovat kaikki valistuneita ja tunnontarkkoja miehiä, ja heillä on myöskin kansalaistensa luottamus, ja kestää vielä kauan, ennen kuin he saavat tämän riidan ratkaistuksi. Mitä elinkeinoa on siis korkeimman vallan sillävälin pidettävä hyödyllisimpänä, ja minne sen on valtakunnan eduksi suunnattava väestöä? Ja tokkohan sellaisissa oloissa erehdykset ovat vältettävissä?

Mutta jos sittenkin tämä riita olisi täydellisesti ratkaistu, ja senjälkeen olisi keksitty sellainen asetus, joka johtaisi kansanjoukon kannattavimpaan elinkeinoon; osaakohan lainsäätäjä sanoa, kuinka monta tuhatta ihmistä nyt kykenee tekemään siinä työtä kansakunnan voitoksi ja että sama asetus niin ja niin monessa vuodessa on tuottava tarkoitetun tuloksen? Saattaahan hyvinkin helposti sattua, että kansa siirrettäisiin pois muista elinkeinoista ja tuottaisi tässä liiallisen määrän tavaroita, jotka sen johdosta voisivat menettää arvoansa ulkomailla, huomattavaksi kansalliseksi tappioksi.

13 §

Mutta vaikkapa olisikin mahdollista omistaa kaikki tähän tarvittava tieto, mikä kuitenkin on vallan mahdotonta, niin sittenkin voisi tapahtua, että niiltä, jotka tätä asiaa käsittelevät, puuttuisi hyvää tahtoa, mitä pidän kolmantena syynä.

Voisi helpostikin sattua, että heillä itsellään olisi jotakin etua siitä, että kansa johdettaisiin siihen tai tähän erityiseen elinkeinoon ja että he sentähden puoltaisivat sitä. Mitä muuta silloin tapahtuisi kuin että hyödyllisin elinkeino tulisi kansasta tyhjäksi, auttamattomaksi vahingoksi valtakunnalle?

14 §

Jos me vihdoin kuvittelimme voittaneemme kaikki nämä esteet ja keksineemme asetuksia, jotka tässä asiassa olisivat verrattomat, niin voisivathan jotkin määrätyt tapaukset muuttaa koko tämän tarkoin harkitun tilanteen ja tehdä kaikkein hyödyllisimmät asetukset vallan vahingollisiksi kansakunnalle, ja tässä nähtävästi on neljäs syy niitä vastaan.

Mitä tavaroiden muutoksia, mitä erilaisia hintoja nähdäänkään joka päivä? Vallan aavistamatta kaitselmus jollekin kansalle avaa rikkauden lähteen, joka kestää aikansa, mutta usein äkkiä ehtyy, ja pian sijaan kumpuaa toinen tai kolmas, joista kansallinen voitto pääasiassa riippuu. Laki ei siis, vaikka se olisikin mitä parhain, tule tuottamaan hyötyä muuta kuin yhdessä ainoassa niistä tuhansista mahdollisista tapauksista, nimittäin siinä, jonka varalta se alkuaan säädettiin, mutta muissa tapauksissa se tulee vahingoittamaan.

Ja nämä ovat varsinaisesti ne syyt, joiden tähden meidän tarkoitukseensa nähden hyvät asetuksemme pakostakin ovat saaneet aikaan niin pahaa.

15 §

Nyt lienee aika vähän tarkemmin selvitellä, minkälaatuisia asetuksia ne ovat, jotka johtavat kansan yhdestä elinkeinosta toiseen.

Sellaisia ovat kaikki ne, jotka välittömästi tai välillisesti suovat joitakin etuja yhdelle elinkeinolle toisen edellä. Välittömästi se tapahtuu, kun asetuksen sanat nimenomaan myöntävät niille etuja, mutta välillisesti, kun se tulee välttämättömäksi seuraukseksi asetuksen toimeenpanosta.

Tähän kuuluvat siis kaikki elinkeinojen nauttimat etuoikeudet, eivät vain yksinomaiset, vaan myöskin kaikki muut, jotka jollekin elinkeinonharjoittajalle myöntävät erityisen edun, sekä kaikki elinkeinojen luokittelu, joka on tapahtunut lakien avulla (sillä luonto itse toimittaa luokittelun, joka on kaikista turvallisin, mutta niin pian kuin lait siihen jotakin lisäävät tai ottavat siitä jotakin pois, huomataan heti häiriöitä, jotka suosivat muutamia yksityisiä, mutta estävät toisia heidän elinkeinonharjoituksessaan). Edelleen tähän luetaan kaikki valmistus- ja vientipalkkiot ynnä kaikki asuin- ja elinkeinovapauden kiellot kaupungeissa ja maalla.

Mitä nämä määräykset ovat muuta kuin sulkuja, jotka kokoavat kansan määrätyille paikoille, ottavat sen yhdeltä ja istuttavat sen toiselle paikalle, kenenkään osaamatta vielä sanoa, kummallako paikalla ne tekevät suurimman hyödyn lisäämällä tai vähentämällä kansallista voittoa, niinkuin edellä on todistettu.

Kun virta saa juosta tasaisesti, silloin jokainen vesipisara on liikkeessä. Kun eivät mitkään esteet ole tiellä, niin jokainen työntekijä pyytää elatustansa ja lisää samalla kansakunnan voittoa. Mutta asetuksilla kansanjoukko kerätään määrättyihin ryhmiin, mahdollisuudet teollisuuden alalla supistetaan, ja pieni joukko ihmisiä kussakin ryhmässä kelluu suuren enemmistön päällä, jonka hyvinvointia käytetään perusteena, kun koetetaan todistaa koko valtakunnan varallisuutta.

16 §

Nämä sulut ovat samat, jotka estävät Ruotsin työmiesten luvun lisäytymistä, mikä kuitenkin, niinkuin 4 §:ssä osoitettiin, on kansallisen voiton ensimmäinen perustus.

Koko ylinnä olevan veden paino padossa lepää sen päällä, mikä on lähinnä pohjaa, minkä tähden rakenteen alhaalta täytyy olla monta vertaa vahvempi ja tiiviimpi; sillä kokemuksesta tiedetään, että alempi vesi virtaa ulos vähimmästä reiästä suuremmalla nopeudella kuin ylempi.

Samoin on laita väestömme, katselimme sitten mitä elinkeinoa tahansa ja siinä työskentelevää ihmisjoukkoa.

Jos pidämme silmällä maanviljelijöitä, niin tuskin löydämme ainoatakaan esimerkkiä kenestäkään suuren maatilan omistajasta, että hän tahtoisi karata maasta, vaikka ne, jotka odottavat saavansa saman maatilan hänen jälkeensä, mielellään tahtoisivat antaa hänelle kyytirahat; mutta voidaankohan myöskin olla yhtä varmat saman herraskartanon torpparista tai hänen lapsistaan?

Olen heiltä usein kysynyt: missä ovat teidän lapsenne? Mutta olen saanut useimmilta surkean vastauksen: mitä tekisimme heillä nyt kotona, meillä kun on täysi työ elättää itseämme tässä paikassa, niin kauan kuin Herra sen sallii. Meidän vanhin poikamme purjehti muutamina vuosina Hollannin reittiä, mutta jäi sitten sinne ja kuuluu nyt voivan hyvin. Toinen purjehtii Englannin reittiä, mutta viimeksi hänet tavatessamme hän sanoi jäähyväiset ikiajoiksi, aikoen asettua sinne asumaan. Kolmas seurasi armeijaa Pommeriin ja joutui Preussin kuninkaan vangiksi, mutta kun Jumala antoi meille rauhan, hänellä ei ollut halua palata takaisin; hän on nyt Preussin palveluksessa ja on siellä naimisissa. Neljäs on vielä paitaressu, Jumala tietää, mihin hän joutuu tai mitä hänestä tulee.

Miksi ei valtakunnan perintötalollinen karkaa maasta? Siksi, että hän on vakinaisesti asuva. Mutta miksi renki tekee sen mieluummin? Vastaus on selvä: siksi että asetukset eivät ole sallineet hänen missään asettua vakinaisesti asumaan.

17 §

Jos katselemme meidän käsityöammattikuntiamme ja niissä olevaa kansanjoukkoamme, niin huomaamme pienen määrän hyvinvoipia mestareita, joiden ei tarvitse enää itse istua työhuoneissaan, jotka elävät mukavasti, vaatettavat itsensä ja omaisensa uusimman maun mukaan, kattavat kunniallisen pöydän arkenakin, tekevät ja ottavat vastaan vieraskäyntejä enimmän ajan ja pitävät 10 tai 12 työmiestä tehtaassaan, joista 6 tekee työtä ruokapalkasta, muut muutamasta talarista viikossa. Kysyn, tahtooko sellainen mies karata maasta? Niin kauan kuin ammattikunta voi hankkia hänelle työntekijöitä ja pitää varansa, ettei mestarien lukumäärä tule suuremmaksi, kuin että hän välttämättä saa työtä ja hän siis voi itse määrätä hintansa, se ei suinkaan tapahdu.

Mutta kuinka käy hänen kisälliensä ja oppipoikiensa? Se on arempi asia. Olen välistä kuullut heidän joutsenlauluaan ja yleistä valitusta valtakunnassa, että he menevät Preussiin ja Venäjälle, sillä siellä he heti saavat tulla mestareiksi, kuka vain tahtoo.

Ajatelkaa, kuinka avuliaita ovatkaan ammattikuntamme, jotka eivät hylkää köyhän miehen lapsia, kun on täytettävä muutamia siten syntyneitä aukkoja ilman maksua!

18 §

Jos käymme tarkastamaan vuorikaivoksiamme, niin me pian saamme nähdä, että ollaan kaukana siitä, että useimpien tehdastilojemme haltijat hylkäisivät Ruotsin; mutta vallan toinen asia on se, että joukko köyhiä tehtaanisäntiä valittaa varojen puutetta, joilla harjoittaisivat liikettään, huonoa menekkiä, pakollisia hintoja ja sitä köyhyyttä, mikä heitä uhkaa.

Mitä sepät ja tehdastyöläiset valittavat? Miksi muualta tulleet eivät kauan pysy paikallaan, miksi paikkakuntalaiset harvoin menevät naimisiin ja enimmäkseen lopulta kurjistuvat? Ja miten on selitettävissä, että vilja- ja elintarvikekauppa tehtaanomistajalle käy tuskin sen kannattavammaksi kuin itse tehdasvalmistuskaan? Ja mikä on siihen syynä, että tehtaan alaiset talonpojat saavat sysiporon peltoonsa* ja kertovat lapsistaan sellaista, kuin edellämainittu torppari?

Tehtailija käy todella niin hyvin omilla valmisteillaan puettuna kuin kuka muu tahansa; mutta kehruuhuoneen työntekijät värjöttävät usein puolialastomina, ja toiset kulkevat ryysyisinä kaduilla kerjäämässä, sanoen olevansa maahan tulleita ulkomaalaisia, jotka ennen toivoisivat olevansa taas kotimaassa, kuin että he Ruotsissa seisoskelevat vierasten ovien edessä ja vihdoin kuolevat kurjuuteen.

Niiden joukossa, jotka muuttavat kaupungeista, karkaustauti harvoin kohtaa hyvinvoipia ja maistraatinjäseniä, mutta usein kyllä köyhää ja alempaa porvaristoa.

Luulen olevan melkein kuulumatonta, että merikapteenit ja perämiehet karkaavat, jolleivät tekemistään rikoksista ulkomaan satamassa, mutta en uskalla vakuuttaa samaa merimiehestä tai kokkipojasta.

Suosiollinen lukija, etkö nyt näe syytä, miksi työläisjoukkomme ja sen johdosta kansallinen voittomme ei voi kasvaa? Minun käsitykseni mukaan kaikkina aikoina tulee olemaan mahdotonta estää tätä muuttoa, jollei sulkuja avata.

Jota pienempi paine on, sitä helpommin vesi pysyy; mutta jota matalampi vesikerros, sitä pienempi paine, ja siitä tulee aina kaikista matalin, kun sulkulaitos kokonaan poistetaan.

*Tehtaan alaisen talonpojan sanotaan saavan sysiporon peltoonsa, kun hän niin tekee työtä tehtaassa, että siten laiminlyö maanviljelystänsä ja sentähden tulee kato.

19 §

Toinen kansallisen voiton peruspylväs on työmiesten ahkeruus, se on: kun vähin määrä ihmisiä tuottaa tavaroita arvoltaan suurimman mahdollisen määrän.

Moni, joka katselee yksin omaa kansakuntaamme, voisi helposti johtua siihen ajatukseen, ettei siltä ahkeruuden puolesta mitään puutu; mutta minun täytyy tunnustaa, että mieltäni on pahoittanut kuulla ulkomaalaisten meitä moittivan, että Ruotsin kansa on laiskaa muihin verrattuna.

Hollantilainen kauppias istuu joka aamu kello 5 tai 6 konttorissaan ja toimittaa kaikkia asioitaan; hän pukeutuu yksinkertaisesti, eikä hänen pöytänsä notku herkullisista ruuista; hän on tarkka joka tunnista voidakseen toimittaa jotakin, ja pitää pilkkanaan ranskalaisia keikareita ja ylhäisiä eleitä.

Englantilainen on karaistu ja väsymätön työssään. Kirvesmies englantilaisessa veistämössä tilkkii sellaisella voimalla ja nopeudella, että työnteon aikana tuskin voi nähdä nuijaa hänen kädessään, ja siellä tehdään sotalaiva valmiiksi niin monessa päivässä kuin Ruotsissa kruunun veistämöissä siihen kuluu viikkoja.

20 §

Mistä tämä johtuu? Työmiesten vallattomuudesta meillä, joku voi ajatella, kun eivät ole ankaran valvonnan alaisia. Maankiertäjiähän, sanotaan, makailee kaikkialla maaseuduilla laiskottelemassa; kisällit ja oppipojat eivät ole enää entisen kaltaisia; rengit ja piiat eivät hievahda paikaltaan, jollei isäntä itse seuraa mukana.

En tiedä, onko missään tarkastusmiehiä enemmän kuin meillä mutta kuka silloin tarkastaa, kun nämä itse nukkuvat klo 10:een aamulla? Olen kuullut useampia sellaisia ehdotuksia, että kun talonpoika ei tahdo tehdä ahkerasti työtä talossaan, hänen pitäisi saada raippoja tai ainakin hänet olisi ajettava tiehensä talostaan. On tosiaankin jo tapahtunutkin, että jotkut ovat saaneet rangaistuksen siitä, etteivät he ole tuokiossa voineet luopua ikivanhasta elinkeinosta, jota ilman heidän ensin täytyi ainakin puolittain nähdä nälkää.

Sellaiset tuntevat erehtymättömästi oikein meidän vapautemme. Raippoja ja vapautta yhdessä, kummallinen ajatus!

Älkäämme syyttäkö kansakuntaa ja sen luonnetta hitaudestaan; älkäämme myöskään syyttäkö turmeltuneita tapoja. Pääsemmehän me helpoimmalla tällä tavalla, mutta ei valtakuntaa siten auteta. Muualta on tämän epäkohdan alkusyy löydettävissä.

Mitä enemmän jossakin yhteiskunnassa toisilla on tilaisuus elää toisten työstä ja mitä vähemmän toiset saavat itse nauttia vaivansa hedelmiä, sitä enemmän ahkeruus lamautuu. Edelliset tulevat ylpeiksi, jälkimmäiset toivottomiksi, ja molemmat haluttomiksi.

Tämä perustus on niin luja ja ihmissydämen tuntemuksen sekä jokapäiväisen kokemuksen oikeaksi todistama, etten pelkää kenenkään kykenevän sitä syillä kumoamaan.

Työteliäisyys ja uutteruus vaativat reipasta mieltä ja herkeämätöntä kilpailua, jotteivät piankin laimenisi. Ne eivät koskaan antaudu ikeen alle, mutta kun vapaus, pikainen menekki ja oma voitto niitä elähdyttävät, niin voitetaan luontainen hitaus, jota iskuilla ja lyönneillä ei koskaan ajanpitkään voida karkottaa.

21 §

Tavaroita ei koskaan valmisteta, jollei niitä tarvita ja kysytä. Tarpeet ilmenevät itsestään; ne ovat moninaiset ja aiheuttavat siis itsestään elinkeinoja ja valmisteita, joita sitten tullaan myymään tarvitseville. Jos sitä, joka tarvitsee jotakin tavaraa, estetään sitä ostamasta, niin se pysyy valmistajan käsissä, jää hänen rasituksekseen ja saa yllensä mustan leiman, jossa on luettavana sanat: turha hiki ja vaiva.

Tämä koituu iskuksi itse uutteruuden sydänjuuria vastaan. Tässä on köysi, joka sitoo työmiehen kädet hänen selkänsä taakse, ja se juoma, joka tekee kansalaisia huonovointisiksi ja uneliaiksi.

Ei mikään kansakunta saata olla ahkera, niin kauan kuin tämä tunnussana on luettavana sen valmisteista, eikä se ole niistä poistettavissa, ennenkuin kuka tahansa voi tavaran valmistaa sekä myydä sille, joka sen tarvitsee.

En tahdo tämän todistamiseksi vedota toisten valtojen esimerkkiin; oma isänmaani on siitä kumoamaton todistaja, johon sitä rohkeammin vetoan, kun sen olot ovat parhaiten tunnetut, eikä kukaan voine sitä ajatella säälittelemättä sen onnettomuuksia.

Ruotsalaisten ahkeruus on kuin laiho huonosti hoidetulla pelIolla. Siellä täällä on muutamia reheviä korsia, mutta enin osa on kuihtunut ja antaa tuskin siemenen satoa.

22 §

Länsigötanmaalla harjoitetaan ahkerasti käsitöitä ja kudontaa: siellä ei ukko häpeä istua rukin ääressä. Sieltä saadaan veitsiä, maljoja, lautasia, vanteita, lehmänkelloja, saksia ynnä muita tavaroita huokeampaan hintaan kuin muualta. Mikä siihen on syynä? Maakunnalla on se oikeus, että sen asukas saa mennä minne tahansa myymään tavaroitansa. Siellä on Boråsin kaupunki vanhastaan saanut käydä kulkukauppaa kaikkialla valtakunnassa; se merkitsee vapautta käydä taloissa ostamassa tavaroita sekä myymässä omiaan.

Kun ei millään valtakunnan maakunnalla paitsi tällä ole ollut sellaista vapautta, niin en luule, että kukaan voi missään muualla osoittaa sitä uutteruutta, joka on sen asukkailla. On siis selvää, että joko ahkeruus on luonut vapauden tai vapaus ahkeruuden.

Muutamia vuosia takaperin valmistettiin Länsipohjamassa, Helsinglannissa ja läntisessä Norrlannissa paljon tuoleja ja rukkeja, ja edelliset myytiin 9-12 talarista tusina, jälkimmäiset 6-9 talarista kappale. Nyt on niiden valmistus suureksi osaksi lakannut, kun on annettu muutamia myyntikieltoja, ja näyttää siltä, että asukkaat pian saavat ostaa niitä muilta.

Pitkin merenrannikkoa Pohjanmaalla kansa on liikkeellä kesät talvet, mutta 30-40 peninkulman päässä ylämaassa, missä ei kaupunkeja ole, on useimpien talvitoimena nukkuminen ja päreiden pilkkominen kotitarpeiksi. Tavaroilla ei ole ostajia, siksi niitä ei ole myytävänäkään.

Porin, Rauman ja Uudenkaupungin ympäristössä rahvas on väsymätön puutöiden teossa. Työmies on jo kello 1 ja 2 yöllä täydessä toimessa kaikenlaisten puuastiain valmistamisessa kaiken talvea, ja hän voi sentähden myydä ne huokeampaan hintaan kuin kukaan koko Suomessa, vaikka monilla muilla ei ole ainoastaan parempia metsiä pitkin merenrannikkoa, vaan myöskin tässä käsityössä taitavia työmiehiä. Hakekaamme syy siihen. On vallan mahdotonta. että sellainen ahkeruus on voinut syntyä ja pysyä voimassa ilman vapaata vientiä.

Yllämainituilla kaupungeilla on vanhastaan ollut vapaus purjehtia kaikkialla Itämerellä, kuljettaen riukuja, ruoteita ja puuastioita. Tapulikaupungit ovat usein koettaneet riistää niiltä tämän niiden edun, mikä ei kuitenkaan tähän asti ole tahtonut onnistua; nyt nämä kaupungit eivät toimita ainoastaan useille ulkomaan paikoille sellaisia tavaroita, vaan osaksi myöskin Tukholmalle niin kohtuulliseen hintaan, että ne melkein myyvät huokeammalla kuin kaikki muut.

Mutta jos kieltohanke olisi onnistunut, niin menekki välttämättömästi olisi supistunut, ja seurauksena siitä samassa suhteessa valmistus; supistunut valmistus saattaa välttämättömästi käsiä joutilaiksi ja tavaran kalliiksi. Ja jos joskus käy mahdolliseksi, että muut kaupungit saavat estetyksi tämän menekin tai niiden onnistuu estää työmiehiä vapaasti valmistamasta tuotteitaan, niin on yhtä varmaa, kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, että Tukholma saa ostaa kalliimpia puuastioita kuin ennen. Silloin vähenisi näiden kaupunkien liike, maan asukkaat ja ansio ja valtakunnan voitto.

23 §

Kas tässä on uutteruuden ja voiton avain. Jos ovi avataan ansioon myöntämällä elinkeinovapaus ja vapaa menekki, niin joka mies muutamassa vuodessa on täydessä toimessa, mutta jollei se tapahdu, niin kansakunta, kaikista muista toimenpiteistä huolimatta, pysyy erehtymättömästi haukottelevana niinkuin ennen ja uneliaana keskellä päivää.

Vapaus, ajattelee lukijani, olkoon menneeksi, mutta ei ilman järjestystä. On tehtävä tarkka ero kaupunkilais- ja maalaiselinkeinojen välillä eikä sallittava maamiehen hommata muuta, jottei maanviljelystä siten laiminlyödä. Varsin hyvin sanottu ja erittäinkin meidän aikamme mielen mukaan. Yhden ehdon vain tahtoisin kunnioittavimmin lisättäväksi, nimittäin että se, joka on ottanut tehtäväksensä tämän itsevaltaisen maamiehen holhoamisen ja sitoo hänet maahan, tahtoisi myöskin, kun maanviljelys ei kykene elättämään häntä ja hänen lapsiaan, oikeana isäntänä isällisesti huolehtia siitä, ettei hän kuole nälkään. Jollei se voi tapahtua, pidän parempana päästää työjuhdan irti laitumelle itse etsimään elatustansa kuin sitoa sen paaluun ja jättää sen siihen seisomaan muutamiksi viikoiksi ilman valvontaa; sillä on liian myöhäistä oppia ammattia, kun ruoka on lopussa.

Elinkeinojen estäminen maaseudulla on samaa kuin vastustaa kansan kasvua ja kaikkea viljelystä, ja käsityöammattien ja kaupan kieltäminen samaa kuin vähentää vanhojen kaupunkien liikettä ja estää uusia syntymästä.

Muuan taitava nahkuri asettui asumaan maalle monen peninkulman päähän kaupungista ja palveli rahvasta ja säätyhenkilöitä hyvällä nahanvalmistuksella; mutta lähin kauppakaupunki kielsi häntä siellä harjoittamasta tätä käsityötä ja käski hänen muuttaa kaupunkiin. Järjestys oli hyvä; mutta hän, joka maalla tuli hyvin toimeen, kurjistui kaupungissa, ja toista tuhatta vuotaa meni vuosittain pilalle huonosta hoidosta. Miltä näyttää? Eikö tämä lisää kansallista voittoa?

24 §

Yksin se asetuksiemme kohta, joka koskee maakauppaa, ansaitsee kaikkea huomiota. Ei kauppias saa kulkea ympäri maakunnan myymässä tavaroitansa, ei myöskään maamies ostaa mitään naapureiltansa ja viedä kaupunkiin myytäväksi, tai palvella heitä tuomalla joitakin tavaroita kaupungista.

Jollei naapuri tahdo ruveta hänen asiamiehekseen, niin hänen itsensä täytyy usein piikivipalasen tai tupakkakäärön tähden lähteä kahden, kolmen päivän matkalle kaupunkiin, ehkäpä kiireimpänä työaikana. Kuka silloin maksaa hänen matkansa? Jos hänen naapurinsa olisi saanut käydä hieman välttämättömimpien tavaroiden kauppaa, niin hän olisi päässyt tästä ajanhukasta, mutta koska se oli kiellettyä, en voi muuta kuin panna tämän tappion itse asetuksen laskuun.

Minun täytyy valittaa, ettei sitä ole noudatettu, mutta olen myöskin tunnollisimman harkinnan jälkeen sitä mieltä, että tämä lainrikos on pelastanut ainakin neljännenosan valtakunnasta joutumasta autioksi.

Niin suuren asian täydellinen selvittäminen, kuin tämä on, ei tässä nyt käy päinsä. Tahdon vain antaa lukijalle aihetta hieman itse ajatella asiata.

Koko Savo, Häme ja Karjala sijaitsevat kaukana syrjässä kaupungeista. Vilja ja elintarvikkeet ovat niiden tavaroita, joiden vastineeksi ne kaupungeista hankkivat suolaa ynnä muita tarvikkeita. Nyt varakkaammat ostavat noita tavaroita naapureiltansa, joilla itsellään ei ole hevosia ja jotka eivät pääse kaupunkiin, ja toimittavat heille vastineeksi heidän tarvetavaroitaan.

Ei kukaan suostu olemaan köyhien asiamiehenä eikä myöskään kukaan kykene pitämään laskua viiden-, kuudenkymmenen kanssa. Jollei siis olisi harjoitettu tätä maakauppaa, niin valtakunnalta puuttuisi heidän tavaransa, ja köyhät olisivat nälässä ja laiskuudessa menettäneet henkensä. Jollei tavaraa kysytä, niin valmistus vallan lakkaa, ja mihin silloin joutuu kansallinen voitto?

25 §

Tunnen erään talonpojan, joka asuu viiden penikulman päässä lähimmästä kauppakaupungista ja joka muun maakaupan ohessa, jota hän harjoittaa, ostaa teuraseläimiä syksyllä monen peninkulman alueelta ympäristöstä ja ajaa vuosittain kaupunkiin kolme, neljä karjalaumaa, 20-30 nautaa kussakin.

Lain mukaan ei muilla porvareilla kuin teurastajalla ole lupa kulkea ympäri maakuntaa ostelemassa niitä, vaan kunkin tulee itsensä kuljettaa nautansa kaupunkiin. Harvalla heistä on niitä myytävinä useampia kuin yksi tai kaksi, joita ajamaan tarvitaan 2-3 henkeä, yhtä monta kuin maakauppias tarvitsee koko karjaansa varten.

Näiltä 2 tai 3 hengeltä kuluu tällä kaupunkimatkalla 4-5 päivää kultakin kiireisenä puintiaikana, niin että yhden ainoan pienen teuraseläimen kuljetus kaupunkiin usein maksaa 8 tai 10 päivätyötä, mikä tekee 4 tai 5 plootun vähennyksen hinnasta sekä haittaa tarpeellisia talontöitä. Ei mikään siis saata olla varmempaa kuin että maamies ennen itse syö härkänsä kuin kuluttaa matkarahoihin puolet sen hinnasta.

Näin myöskin kaupunki, jos maakauppaa koskevia asetuksia noudatettaisiin, tämän maakauppiaan kautta yksin menettäisi 50-60 teuraseläintä vuosittain, ja hänen monista karjanajoistaan tuskin 10 härkää tulisi kaupunkiin, eivätkä hänen naapurinsa enää olisi halukkaat lisäämään karjankasvatustaan. Ken tietää, eikö tässä ja muissa yhtäläisissä asetuksissa, joita useimmat pitävät pikkuasioina, ole syy valitettuun viljan ja elintarvikkeiden puutteeseemme.

En puhu ensinkään sen puolesta, että maamiestä kaupan vuoksi estettäisiin maatansa viljelemästä. Näkisin mieluimmin, että porvaristo, jolla useimmilla seuduilla olisi siihen hyvää aikaa erityisesti talvella, tahtoisi itse ottaa vaivakseen palvella kaupunkien ympärillä olevaa maaseutua; samalla se hyvin palvelisi itseään.

Mutta kun meidän kaupunkimme eivät tätä tee, niin minusta tuntuu, kuin ne tahtoisivat, että niitä pidettäisiin maan isinä, jotka käskevät kaikkia lapsia kokoontumaan tuolinsa ympärille, pistääkseen niille itsekullekin ruuan suuhun. Ankaraa aikaa, jolloin sikiö on ruvennut käskemään äitiään ja lapsi tahtoo komeilla isänsä päästä revityillä harmailta hiuksilla!

26 §

Kauppias, joka voi vapaasti kauppaansa harjoittaa, ulottaa toimeliaisuutensa laajalle; joka hetki hän ajattelee, kuinka hän edullisesti liikuttelisi tavaroitaan. Jos joku tahtoo voittaa liian paljon, niin hän saa kilpailijoita, jotka jakavat voiton ja suojelevat kansalaisia itsekkäältä nylkemiseltä. Itsekunkin täytyy silloin tyytyä vähempään voittoon kustakin tavarasta, mutta toimeen tullakseen sen sijaan liikutella niitä sitä ahkerammin.

Silloin rahan korko alenee, silloin etsitään myöskin ne vähäisemmät elinkeinot, joita korkean koron vallitessa ei voida ajatella eikä harjoittaa, koska ne silloin ovat vähemmän kannattavia. Sanalla sanoen: yksinoikeuksia, vekselikeinottelua ja kansallista tappiota ei koskaan saata syntyä, jolleivät lait niitä suojele, mutta niitä voidaan yhä pitää pystyssä, kun ne kerran ovat päässeet pesiytymään.

Tekemällä eriskummallinen ero maa- ja tapulikaupunkien välillä ulkomaalaista estetään varsin monesta satamasta hakemasta tavaroita ja maksamasta niitä käteisellä. Ne on tarjottava tapulikaupungin asukkaalle; jollei hän tahdo niistä maksaa pyydettyä hintaa, ei ole mitään keinoa saada niitä myydyiksi. Ahkeruus menettää suureksi osaksi kehoituksensa, valmisteet vähenevät, ja rahat alkavat virrata maasta. Hyvä voitto kansakunnalle!

27 §

Tuoteplakaatti esti ulkomaalaisia edukseen käymästä pienemmissä tapulikaupungeissa, kun he eivät niissä omia tuotteitaan voineet myydä kokonaisia laivalasteja eivätkä saaneet olla varustettuina muilla tavaralajeilla. Harvoja näitä kaupunkeja oli, joilla omia vientitavaroita oli kokonaisia laivallisia; siksi ne oli myytävä suurempiin tapulikaupunkeihin. Hollantilainen ja englantilainen eivät enää saaneet toimittaa niihin suolaa, ei myöskään kannattanut purjehtia painolastissa Portugaliin sitä hakemaan, vaan täytyi sekin ostaa suuremmista.

Eikö ole merkillistä, kuinka kauppa vetäytyi muusta valtakunnasta muutamiin harvoihin paikkoihin. Tapulikaupunkien nimi oli kyllä vielä, mutta hyöty useimmilta poissa.

Kauppamme olisi kuitenkin käynyt toisin, jos edes ulkomaalainen olisi suurimmissa kaupungeissa saanut käydä vapaasti kauppaa ja kilpailulla vastustaa kotimaista omanvoitonpyyntiä. Mutta se ei juuri ole hänen etujensa mukaista, sen jälkeen kun hänet kokonaan työnnettiin pois suolakaupasta, mikä silloin joutui muutamien harvojen kansalaisten käsiin, joiden mielivallassa oli toimittaa valtakuntaan tätä tavaraa tai olla toimittamatta, ja siihen hintaan, mihin suvaitsivat.

Meidän vientitavaroidemme ostajien määrä siis väheni. Valmisteet jäivät valmistajien käsiin tai ne myytiin maastaviejille tappiolla. Tappio ajoi suuren osan omistajia tiloiltansa, joiden täytyi joutua vientikauppiasten käsiin, tai teki edelliset jälkimmäisille veronalaisiksi.

Tämän epäkohdan poistamiseksi perustettiin rautakonttori, jonka oli määrä antaa lainoja köyhille tehtaanomistajille, kun rauta menetti arvonsa; mutta kaikille on tunnettua, onko se joutunut köyhien vaiko rikkaiden käsiin.

Pankin-siirtoseteleitä annettaessa puhdas raha joutui pankkiin. Tuontitavaroita ei silloin voitu maksaa rahalla, eikä puhdasta rahaa viedä maasta niiden suorittamiseksi, vaan kaiken täytyi tapahtua vekseleillä, jotka oli asetettu viennille ja jotka koko kruunun ja valtakunnan liikettä varten oli otettava muutamien harvojen käsistä, jotka sentähden vekseleillä voivat harjoittaa täydellistä yksinvaltaa. Kauppavapaus hävitettiin näin, enkä tiedä, onko oikeus siitä syyttää vain henkilöitä. Asia oli sillä kannalla, että vapaus oli menetettävä.

"Jos Caesar ja Pompejus", sanoo Montesquieu, "olisivat ajatelleet niinkuin Cato, niin olisivat kai toiset sitävastoin ajatelleet niinkuin Caesar ja Pompejus." Ja toisessa paikassa hän sanoo: "Lahjoittaessaan kunnianimiä tietää tarkasti mitä antaa; mutta jos niihin lisää vielä vallan, niin ei koskaan osaa sanoa, kuinka laajalle se voidaan ulottaa."

28 §

Lakeja, rajoituksia, ohjesääntöjä ja luokitteluja voitiin silloin hankkia tätä valtaa vahvistamaan. Muiden kauppiasten toimeliaisuus kytkettiin määrättyihin tavaroihin, määrättyihin paikkakuntiin ja määrättyihin aikoihin, ja se teki heidät köyhiksi ja joutilaiksi, ja he samoin ympäristönsä.

On kummallista tahtoa vapauttaa tuoteplakaatti niin välttämättömistä seurauksista. Eikö porvarissääty jo edeltäkäsin ennustanut, että siitä johtuisi puutetta ja kalleutta? Ennustus toteutui ja syntynyttä yleistä hätää osattiin vaimentaa [väliaikaisesti] kumoamalla tuo säännös; ja kuitenkin sanotaan: kansakunta voittaa tuoteplakaatilla.

Me tahdomme käyttää vesilaitosta; olemme nähneet, että se lähtee liikkeelle, kun sulku avataan, mutta väitämme kuitenkin, että se käy paremmin, kun sulku on kiinni. Eikö se mahda olla vaivalloinen kansallinen voitto, joka saadaan teollisuuden tuhoamisella ja kansalaisten kurjuudella?

29 §

Me voivottelemme seurauksia, mutta emme tahdo mennä lähteelle, josta ne johtuvat. Heti kun puhuu jotakin vapaasta kaupasta, saa vastaukseksi: emme saa sekoittaa sellaisia yksityisseikkoja yleisiin ja valtion menestykseen liittyviin asioihin. En tiedä mitä minun pitää sanoa; joko emme lue mitään tai ajattelemme vähän.

Eikö meidän vekselitautimme ole suurinta kauppapakkoa, mitä maailmassa voi tavata? Voiko silloin jokin muu apu olla käsitettävissä paitsi se, että tehdään kauppa vapaaksi?

Siihen on etenkin kaksi pääkeinoa; ensimmäinen on se, että henkilöön katsomatta murretaan niiden voima, jotka ovat harjoittaneet vekselityranniutta, niin että heidät tehdään kykenemättömiksi enempää mitään tekemään. Jollei tätä enää voida tehdä, niin on selvää, että valtakunta on luovuttanut käsistään liian paljon, ja sen täytyy pelätä niitä aseita, jotka se itse on ojentanut heidän käsiinsä. Kun valta on poissa, on parasta nöyrtyä.

Toinen on se, että kumotaan ne asetukset, jotka jollakin tavalla kahlehtivat kauppaa ja kuolettavat teollisuutta. Jos joka miehellä olisi oikeus ja tilaisuus itse käydä kauppaa ulkomaalaisen kanssa, niin ei niin monen olisi pakko uhrata harvojen maastaviejien alttarille saadakseen ostaa vekseleitä. Heidän sitomisensa laeilla ja valoilla kohtuulliseen hintaan ja avun toivominen siitä valtakunnalle on taas minun mielestäni pilvilinnojen rakentamista.

Molemmat nämä keinot ovat tuiki tarpeellisia. Tämä jälkimmäinen ei voi hyödyttää, jollei edellinen käy edellä, ja edellinen ei suinkaan auta, jos asetukset jäävät voimaan; sillä silloin muutamien muiden välttämättömästi täytyy tulla edellisten sijaan, eikä se paljoa kansakuntaa hyödytä, että itsevaltias on nimeltään Octavianus eikä Caesar. Paha kyllä, kun vapaus puuttuu!

Niin yksinkertaisilta kuin nämä parannuskeinot häilyväistä kurssia vastaan näyttänevätkin, ne kuitenkin ovat ainoat ja todelliset, joita ilman on turha mitään apua odottaa.

Kaikki ovat siitä yhtä mieltä, että se auttaa kurssin alenemista, että lisätään valtakunnan vientiä ja saatetaan puhdasta rahaa yleiseen liikkeeseen. Edellinen ei koskaan voi tapahtua ilman elinkeinovapautta, ja muu rahansaanti kuin ulkomaan kaupan tuottama on minulle tuntematon. Jos se on harvojen käsissä, niin he välttämättä pitävät voimassa samanlaisia vekselikonttoreita (vaikka toisennimisinä) kuin edelliset, joilla pakostakin on kurssiin yhtäläinen vaikutus kuin niillä.

Kaikki kotimaiset toimenpiteet ja kaikki hienoimmatkin finanssitemput, jotka eivät samalla avaa ulkomaankauppaa, ovat minun mielestäni yhtä hyödyttömät kuin taidokas mietiskely ikiliikkujasta tai vesilaitos, jonka on määrä toimia itsestään kaivossa.

Sellaisten keksijä menköön niin pitkälle kuin tahtoo. Joudutaan kuitenkin siihen, että sen kerran täytyy pysähtyä. Ja se, joka laskelmissaan on ollut kaikista ovelin, saa suunnitelmansa toteuttaessaan vihdoin nähdä, että koko toimenpide ei ole ollut mitään muuta kuin ottamista toisesta kädestä ja panemista toiseen.

30 §

Niin pian kuin on keksitty uusi elinkeino, jolla ihmisiä voidaan askaroittaa, luullaan, että niiden valmisteet ovat kansallista voittoa, vaikkei sama elinkeino kunnollisesti voi maksaa työläisilleen.

Me kuvittelemme, että se työväki, joka siihen otetaan, ennen ei ollut ansainnut tai voinut ansaita mitään, kun kuitenkin se, joka kerjäämättä tai varastamatta on tullut itse toimeen ja elättänyt omaisensa, kieltämättömästi on edellisessä elinkeinossaan ansainnut enemmän kuin uudessa, jonka tulo tuskin riittää hänelle itselleen, niin että hänen vaimonsa ja lastensa täytyy vetelehtiä pitkin katuja ja elää toisten ansiosta.

On varsin hyödyllistä jonkin kansan löytää joitakin uusia elinkeinoja; voisi sattua, että niiden joukossa jokin olisi kannattavampi kuin mikään entisistä, ja saattaisi sen johdosta lisätä kansallista voittoa. Mutta jos palkinnoilla ja muita kansalaisia pakottamalla ajanpitkään tahtoo teettää jotakin työtä, niin se aina koituu ehdottomaksi tappioksi kansakunnalle.

Tässä ei ensinkään kelpaa se vastaväite, että useammat voivat elää, kun elinkeinoja lisätään; sillä ei suinkaan niiden luku lisää kansakunnan voittoa, vaan ainoastaan valmisteiden arvo, vaikkapa ei olisi kuin yksi ainoa elinkeino. Niin kauan kuin maa on kesantona, tehtaista puuttuu työläisiä ja työpajat ovat tyhjinä, on huolenpito vielä useampien käsitöiden harjoittamisesta minun mielestäni tarpeetonta.

Tässä johtuu mieleeni Aisopoon siveysoppi sadussaan koirasta, joka uidessaan näki lihakappaleen varjon vedessä ja aikoi haukata riitä, mutta samassa menetti sen, minkä se oli saanut teurastajan myymälässä. "Joka tavoittelee paljoa", hän sanoo, "menettää senkin, mitä omistaa."

En myöskään pidä sitä perustetta pätevänä, että työn suorittavat maahan tilatut ulkomaalaiset. Sillä jos heidät yhteiskunnan runsailla kustannuksilla on voitu houkutella maahan tekemään työtä vähemmän kannattavassa elinkeinossa, niin heitä olisi muuttanut tänne tuhansittain ilman vähintäkään rasitusta valtakunnalle, jos he vain olisivat saaneet vapauden elättää itseään miten parhaiten taitaisivat, s.o. harjoittaa sitä elinkeinoa, jossa he eniten olisivat lisänneet kansakunnan todellista voittoa.

Niin pian kuin ulkomaalaisia kerran on kutsuttu valtakuntaan, niin terve politiikka vaatii hankkimaan suurimman hyödyn heidän työstään, ja se tapahtuu kieltämättä siinä elinkeinossa, mikä parhaiten palkitsee harjoittajiaan, mutta ei suinkaan sellaisilla työaloilla, missä heitä on elätettävä valtion ja yleisön rasitukseksi. Edelliset he hakevat itse, jälkimmäisillä he eivät pysy muuten kuin pakosta, ja köyhyys tulee vihdoin siellä heidän muuttopalkakseen.

31 §

Tämä kansallisen voiton käsite, niin kovalta kuin se näyttäneekin meidän uusien laitostemme taustaa vasten katsottuna, on kuitenkin itsessään mitä viattomin ja helpoin.

Se antaa kaikille luvallisille elinkeinoille vapauden, mutta ei toisten kustannuksella. Se suojelee väkivallalta kaikkein heikointa käsityötä sekä elähdyttää ahkeruutta ja esteetöntä liikettä.

Se punnitsee kaikki samalla vaa'alla, ja voitto on oikea mittapuu, joka osoittaa, millä tulee olla etusija.

Se säästää korkeimman vallan tuhansilta levottomalta huolilta, asetuksilla ja tarkastuksilta, kun yksityinen ja kansallinen voitto sulavat yhteen yhdeksi eduksi; ja vahingollista omanvoitonpyyntöä, joka asetusten varjossa aina hakee itsellensä jonkin loukon, voidaan silloin varmimmin valvoa keskinäisellä kilpailulla.

Se tekee Ruotsin miehille mahdolliseksi nauttia arinta ja suurinta oikeuttansa luonnossa, minkä kaikkivalta on hänelle ihmisenä suonut, nimittäin otsansa hiessä saada elättää itseään millä tavalla hän parhaiten voi.

Se sieppaa laiskuuden päänalusen niiden käsistä, jotka nyt voivat etuoikeuksiensa nojassa turvallisesti nukkua kaksi kolmannesta ajastaan. Kaikki keinot elää ilman työtä katkaistaan, eikä kukaan muu kuin ahkera voi tulla varakkaaksi.

Se aiheuttaa toivottavan vähennyksen oikeudenkäynneissämme. Ne monet asetukset, niiden selitykset, poikkeukset ja sovellutukset, jotka jollakin tavalla sitovat elinkeinoja, tulevat silloin tarpeettomiksi ja vaikenevat, ja kun laki on kumottu, sen rikkominen menee mitättömiin.

32 §

Minä kyllä tiedän, että nämä uutuudet eivät miellytä montakaan lukijaani. Mutta ne ovat huvittaneet minua itseäni liian paljon, ja pidän velvollisuutenani ilmoittaa ne yleisöllekin, jonka keskuudesta en koskaan saata epäillä saavani kunniallisia osanottajia tähän huviini.

Neuvottomuus isänmaan auttamisessa on saanut minut ajattelemaan tätä asiaa, ja vapaana Ruotsin kansalaisena oli velvollisuutenani tuntea isänmaani asetuksia. Minä vertasin niitä toisiinsa, mutta kaipasin niistä sitä yhtenäisyyttä, mikä tavallisesti on huomattavissa varovaisen isännän käskyissä, nimittäin että ne tähtäävät yhteen tarkoitukseen.

Kuulen valituksia väestön siirtymisestä muualle ja näen samalla monta laitosta, jotka karkottavat kansan maasta. Me tahdomme edistää teollisuutta, mutta estämme kuitenkin ahkeraa elättämästä itseään. Me sanomme, että maan varallisuutta on edistettävä, ja kiellämme kokonaista maakuntaa ostamasta itselleen leipää, vain sillä verukkeella, että salakuljetus estyisi. Vaaditaan kuuliaisuutta esivallan käskyille, ja niitä on kuitenkin niin paljon niin monen vuosisadan takaa, että lainlukijat itse vain suurella vaivalla pääsevät niistä perille, ja toisinaan ne ovat sellaisia, että niitä tuskin voidaan noudattaa menehtymättä kurjuuteen.

Valitetaan kaupan vajausta, ja me estämme minkä voimme toisiamme myymästä tavaroitaan ulkomaalaiselle. Me tahdomme laajentaa kauppaa ja työskentelemme sen supistamiseksi 15 tai 20 henkilön käsiin. Meitä näännyttää korkea kurssi, ja me koetamme kuitenkin kaikin voimin sitoa vekselinostajat niin harvoihin asettajiin kuin suinkin, joilla jo ilman sitä on täydellinen itsevalta kurssiin nähden.

Me työskentelemme kansallisen voiton lisäämiseksi ja teetämme samalla kansallamme sellaista työtä, missä tuskin ansaitsee veden ja leivän päiväpalkakseen. Me ajattelemme oikeudenkäyntien lyhentämistä ja lainkuuliaisuutta ja lisäämme kuitenkin joka päivä lakejamme, niin että tuomari itse vaivoin löytää ne luettelosta, eikä yksi sadasta tiedä velvollisuuksiaan. Sano minulle silloin, hyväätarkoittava lukijani, mitä tästä kaikesta lopulta tulee?

Itse puolestani en voi muuta kuin maailmanhalveksija Lucidorin mukana sanoa:

Kaikesta mitä kuulen, en tolkkua mä saa.

Nään valoja mä monta, jalkani horjahtaa.

Melullaan, todisteillaan he harhaan vievät mun,

Vaikk' ruotsia mä haastan, erehdyn, kummeksun!*

*Runo maisteri Helmer Winterin suomentama.

33 §

Olen kaikin tavoin koettanut seuloa selväksi edes yhden pienen elinkeinohaaran ja ajatuksissani viitoittaa niitä asetuksia, jotka sitä varten olisi annettava; mutta olen kaikkialla, mikäli ei itserakkaus ole minua ohjannut, kohdannut voittamattomia esteitä enkä sen tähden ole voinut päästä paikaltani, varsinkin 11 §:ssä ja seuraavassa esitetyistä syistä.

Hakiessani neuvoa kokemukselta huomasin pian, että mitä enemmän vapaus on saanut vallita jossakin elinkeinossa, sitä enemmän tämä aina on vaurastunut, ja päinvastoin; ja mitä tasaisemmin tämä vapaus on ollut jaettuna, sitä luontevammin elinkeinot ovat olleet tasapainossa toistensa kanssa.

Toisten valtioiden tapa hoitaa elinkeinoja opetti minulle myöskin, että vapaus aina tuli olemaan niiden kehityskannan mittapuuna. Mutta minne lienenkään kääntynyt, näin omanvoitonpyynnin niin hyvin asetuksilla suojeltuna, että sitä kaikkialla oli vaikea kitkeä juurineen, mutta useimmiten se oli täysin voittamaton.

Mitä enemmän aloin arvostella elinkeinojamme vapauden mittapuulla, sitä enemmän näin mielestäni mahdollisuuksia elvyttää niitä; pääsin pohdiskelemasta tuskaisena elinkeinojen paremmuusjärjestystä ja siihen liittyviä moninaisia asetuksia. Aihe, joka täyden vakaumukseni mukaan on korkealla ihmisviisauden yläpuolella ja jonka luonto niin helposti selvittää.

Yksi ainoa asetus, nimittäin sellainen, jolla voisin vähentää meidän asetuksiamme, on siitä pitäen tullut minulle mieluisaksi työstämisen kohteeksi, jota kaikkein ensimmäisenä ja tärkeimpänä, ennenkuin mitään uusia nyt tehdään, tahtoisin mitä parhaiten suositella.

Joidenkin avustajien saaminen tähän työhön on tämän kirjasen oikea tarkoitus. Vastustajat eivät minua lainkaan huolestuta. Totuus, jota olen etsinyt, on niin mieleinen, että tyydyn siihen, että olen saanut sanoa sen kansalaisilleni; se on liikkumaton, eikä pelkää, vaikka laineet vyöryttävät sappeansa sen päälle. Se kestää, vaikka omanvoitonpyynti hautaa sen pohjamutaan, jolla raivoavat aallot sen peittävät, mutta pysyy kuitenkin kaiken tämän keskellä vuorenlujana ja järkähtämättömänä.

Totuus, loistaa sätees hyvät

kautta kovain kivien.

Hyveesi on ihmeinen.

Salat ilmi ilmestyvät,

katsees syvät

kaiken näkee palkiten.

Runo maisteri Helmer Winterin suomentama.