| Verkkoartikkelit -
Digitaalinen lukuseura
Tulostettava versio Acrobat Reader -tiedostona
Kirjoitus on julkaistu lyhennettynä Keskipohjanmaa-lehdessä 8.6.2003.
Lars Huldén
ANDERS CHYDENIUS KESÄTEATTERISSA
Merkkimiesten ja –naisten ottaminen näytelmien aiheeksi on
luonnollista ja tavallista. Pitkä rivi kuninkaita ja kuningattaria
kulkee esim. Shakespearen ja Strindbergin näytelmien läpi. Mutta
myös tiedemaailman suuruuksien, uskonnollisten sananjulistajien,
politiikan jättiläisten ja merkittävien kirjailijoiden
elämää ja saavutuksia on käsitelty ja arvioitu näyttämöllä.
Anders Chydeniuksessa oli hieman näistä kaikista, tai oikeammin
sanottuna useimmista melko paljon. Hänen hahmonsa oli kansallisteatteriluokkaa.
Karleby hembygdsföreningissä keksittiin, että Chydenius
olisi kiitollinen aihe kesäteatteriesitykselle. Elettiin 1980-luvun
loppua.
Kalenterimerkintäni ovat niukkoja, mutta vaikuttaa siltä että Rainer
Sandström ja Birger Räbb ottivat yhteyttä minuun keväällä 1988.
Joka tapauksessa marraskuun lopussa pidettiin tapaaminen Kokkolassa, ja
loppiaisena 1989 kokoonnuttiin Jungsborgilla. Tuolloin oli myös ohjaaja
Sture Ekholm paikalla. Teksti lienee siten syntynyt pääosin
vuoden 1988 syksyllä ja seuraavina joulunpyhinä. Olin ilmeisesti
mukana harjoituksissa 2. heinäkuuta. Ensi-ilta oli lauantaina 15.7.1989.
Näytelmää esitettiin myös kesällä 1990,
ja silloin se ilmestyi painettuna. Esipuhe on päivätty 31.3.1990.
Ensimmäinen lähteeni oli varmaankin Nordisk familjebok, 1906,
joka minulla on hyllyssäni. Asuimme tuolloin Porvoon Runoilijakodissa,
ja siellä oli myös G. Schaumanin kirjoittama elämäkerta,
ja Pentti Virrankosken kirjan olin saanut juuri äskettäin. Aikaisemmin
olin saanut myös Tor Krookin elämäkerrallisen teoksen.
Nämä lähteet riittivät enemmän kuin hyvin kahden
tunnin teatteriesitykseen. Kovin paljolle ei ole tilaa. Niinpä piti
valita se mikä vaikutti tärkeimmältä ja kiinnostavimmalta.
Sielunhoitajan, terveydenhoitajan, yhteiskuntavaikuttajan, edistysmiehen
piti tietenkin olla edustettuna. Hänen yksityinen piirinsä oli
pieni. Hänellä oli vaimo, Malin, mutta ei lapsia. Alavetelin
ja Kokkolan pappiloissa oli palvelusväkeä. Hän tapasi kollegoita
valtiopäivillä ja pappissäädyssä Tukholmassa.
Seurakuntalaisten pitäisi olla edustettuina. Niin saattoi näytelmä alkaa.
Se sai alkaa unella. Joukko papinkaapuihin
ja lipereihin pukeutuneita lapsia ajaa Chydeniusta takaa. Tämän on tarkoitus kuvata niitä vaikeuksia,
joita hänellä joskus oli pappiskollegojen kanssa, he kun pitivät
häntä liian vapaamielisenä. Mutta taustalla on oma henkilökohtainen
muisto kansakouluajoilta. Luokkatoverini heittelivät palloa, sillä aikaa
kun minä touhusin jotakin muuta. Pallo osui sattumalta minuun. Otin
sen ja heitin perunamaahan. – Mene hakemaan se! huusivat pallonpelaajat.
Kieltäydyin. Silloin he aikoivat pakottaa minut siihen. Juoksin karkuun
koko koulu perässäni, kunnes pelastauduin eräälle
pihalle, jonne he eivät uskaltaneet tulla. Seuraavana päivänä kieltäydyin
menemästä kouluun. No, opettajamme oli viisas mies ja sai pian
tilanteen rauhoittumaan. Mutta minulle se oli traumaattinen tapahtuma
johon olen palannut muutaman kerran kirjoituksissani. Kerron sen tässä esimerkkinä siitä,
kuinka kirjailijan omat kokemukset voivat leimata jonkun toisen vaiheita
käsittelevää kirjallista esitystä.
Seuraavassa kohtauksessa Chydenius on
itse lapsi. Hänen isänsä vie
hänet kirkkoon ja pyytää häntä Jeesuksen kasvojen
edessä lupaamaan, että elää aina Jumalan sanan mukaan.
Hän lupaa. Kohtauksella lienee todellista taustaa. Mutta myös
tämän takana ovat henkilökohtaiset muistoni. Kun olin kuusivuotias,
sain tehdä ensimmäisen raittiuslupaukseni. Isäni oli nimittäin
erittäin aktiivinen raittiusmies, ja raitis elämä oli hänen
mielestään parasta mitä hän kykeni minulle antamaan.
15-vuotiaana sain uudistaa lupauksen. Lupasin etten koskaan käytä väkijuomia.
Kunnioitin isääni ja jaoin hänen näkemyksensä pitkään.
Ei ollut mitenkään helppo prosessi ajan mittaan mukautua sosiaaliseen
painostukseen siinä maailmassa, jossa oleskelin pysyvästi.
Työn kuluessa syntyi ajatus antaa Chydeniuksen palata lapsena loppukohtauksessa.
Vanha kirkkoherra makaa sairasvuoteellaan verhojen takana, ja pyytää Jumalaa
ottamaan vastaan sielunsa. Silloin hänen isänsä tulee alas
taivaasta ja pyytää häntä seuraamaan ylös. Mutta
Anders astuukin nyt esiin pienenä poikana. Sillä vain se joka
ottaa taivasten valtakunnan vastaan kuin lapsi voi päästä sinne
(Matt. 18:23). Ja Anders on pitänyt lapsuuden lupauksensa.
Näytelmään piti myös saada kansanperinteestä nouseva
originelli tyyppi, joka voisi esittää mielenkiintoisia kysymyksiä.
Olin esitellyt hänet aikaisemmin runossa, jonka professori Harald
Teir tilasi Helsingissä Ostrobotnialla 26.2.1983 järjestettyyn
Chydenius-seminaariin. Runo on nimeltään Anders Chydenius till
Lappil-Jaakko. Näytelmässä hänen nimensä on Lappil-Jaako,
mikä vastaa paremmin Jakobin paikallista muotoa. Lappil on oikeastaan
tilan nimi, johon varmasti sisältyy suomen paikallispääte –la,
mutta josta loppuvokaali on aivan säännönmukaisesti pudonnut
pois. Mutta pidin parempana käsittää nimen muodossa Lapp-pil
tai Lapp-il, mikä on pohjalainen pyörretuulen nimitys. Sanonta
kuuluu että jos heittää puukon pyörretuuleen, sieltä putoaa
takaisin lappalaisukko. Jaako oli syntynyt pyörretuulesta eikä siten
ollut aivan toisten kaltainen.
Näytelmässä hän (Johan Backlund) tulee lavalle vesiämpäri
ja kauha kädessään. Hän aikoo kastella rovastin tupakantaimet.
Anders Chydenius kokeili myös tupakanviljelyä. Jaako leikkii
olevansa Jumala, joka päättää taimien kohtalosta. ”Tö fåår
int naa i daa, ja sska prööv dä”, hän sanoo
yhdelle niistä jotka eivät saa mitään. Tupakansavu
on henki, joka maistuu aikanaan enemmän tai vähemmän hyvältä rovastin
piipussa. Jos savu maistuu pahalta, taimen saa hylätä.
Toisessa kohtauksessa, jonka olin perimätiedon pohjalta esittänyt
jo runossa 1983, Jaako asettaa Chydeniukselle kiperän kysymyksen:
mikä aurinkoisella hirsiseinällä parveilevista miljoonista
kärpäsistä on vanhin? Chydenius kehuu Jaakon halua kysymysten
tekemiseen. Mutta tähän haluun kuuluu velvollisuus etsiä vastauksia. ”Se
on ihmisen tie”, hän sanoo.
Pian Anders itse saa surullisella tavalla
aihetta kysymysten esittämiseen.
Eräänä postipäivänä tulee kirje, joka kertoo
Samuel-veljen hukkuneen Niskakoskeen. Samuel oli luonnontutkija, joka
mittasi vesivirtojen syvyyksiä ja nopeuksia. Seuraa monologi:
”Tuliko rakas veljeni Samuel liian lähelle salaisuuksiasi,
Jumala, kun hän mittasi joen syvyyttä? Oletko niin arka vallastasi,
että et voinut antaa hänen saada tietää sellaista
asiaa? Et vastaa? Sinä et koskaan vastaa kysymyksiimme. Mutta minä lupaan
ettemme koskaan anna periksi. Sinä rankaiset, sinä. Sinulla
on kuolemanrangaistus kädessäsi. Siitä huolimatta vannon
että me tulemme pyrkimään eteenpäin. Tulemme lähemmäksi
ja lähemmäksi sinua. Avaamme lakikirjasi. Luemme muistiinpanosi.
Sinä olet luonut meidät. Tiesitkö oikeastaan silloin mitä teit?
Annoit meille hataran ymmärryksen, emme tajua oikeastaan lainkaan
asioiden yhteyksiä. Mutta meillä on halu ymmärtää.
Ja se ajaa meitä eteenpäin. Sinä tulet vielä näkemään.
Ei tänä vuonna, ei ehkä sataan vuoteen. Mutta me emme anna
koskaan periksi.”
Historiallisesti oikein vai ei? Sitä voi kysyä. Mutta ainakin
monologi heijastaa tutkijan ehdottomuutta. Väitän että tämä oli
näytelmän keskeisiä puheenvuoroja.
Chydenius vietti pitkiä aikoja Tukholmassa pappissäädyn
edustajana. Kuten tunnettua, hän työskenteli hyvin uutterasti
ja toi esiin ajatuksia, jotka tulisivat osoittautumaan kestäviksi,
vaikka ne aluksi herättivätkin vastarintaa. Elettiin Bellmanin
aikaa. Chydenius ja Bellman tapaavat eräässä kohtauksessa.
Tukholman kohtaukset rakentuvat kokonaan Bellmanin runoille, joiden kanssa
olen työskennellyt monta vuotta. Fredmanin Epistoloissa esiintyy
mm. muotokuvamaalari Movitz. Näytelmässä taiteilija on
italialainen, mikä antoi suurempia näyttämöllisiä mahdollisuuksia.
Muotokuvan ajatellaan olevan se joka riippuu Alavetelin kirkon seinällä.
Istuin kerran käsikirjoitustyön aikana pitkän tovin kirkossa
yksin muotokuvan kanssa.
Eräässä ehkä hieman uskalletussa kohtauksessa saa
Chydenius eräänä varhaisena aamuna Tukholman-asuntoonsa
vieraaksi prostituoidun. Sellaista tapahtui Bellmanin aikaan. Fredmanin
Epistola n:o 63:ssa sanotaan: ”Första Nymph som på dörren
knackar/Inom dörren skjut.” Chydenius tekee tietenkin päinvastoin
ja ajaa häpeämättömän ulos. Mutta hän ymmärsi
että puute ja köyhyys olivat prostituution kasvupohja ja jatkoi
työskentelyä paremman yhteiskunnan hyväksi.
1700-luvulla syntyi useita uskonnollisia
herätysliikkeitä.
Karkeasti ottaen niille oli yhteistä vaatimus syvemmästä henkilökohtaisesta
sitoutumisesta uskonnon harjoittamiseen kuin mihin kirkon rutiinit kykenivät
innoittamaan. Myös Kokkolanseudulla oli herätysjohtaja Silakka-muori,
jonka oppiin en oikeastaan ole yrittänyt lähemmin tutustua.
Toisen näytöksen alun rukouskokouksessa lauletaan laulu, jonka
sanat Jeesuksen verestä ja haavoista edustavat herrnhutilaista henkeä.
Ensimmäiset säkeet kuuluvat näin:
Katso, hänen verensä värjäsi
ristin punaiseksi.
Katso, hänen päänsä riippuu niin väsyneenä.
Raskas oli syyllisyys kantaa,
sen hän nosti meiltä pois.
Kuolema oli lähellä,
hän kuoli meidän puolestamme.
Chydeniusta ei oltu kutsuttu kokoukseen,
mutta hän tulee kutsumatta
ja onnistuu saamaan aikaan jonkinlaisen yhteisymmärryksen kokoontuneiden
kesken, niin että hänen laumansa ei hajoa.
Silakka-muori (Christina Holmqvist) saarnasi
murteella räikeitä konkreettisia
vertauksia käyttäen, niin kuin sittemmin kuuluu olleen tapana
osassa herätysliikkeistä. Murretta puhuivat myös muut paikallisia
asukkaita esittäneet. Vaimoni on Kokkolasta, olen asunut siellä useita
vuosia ja kirjoittanut artikkeleita murteen kummallisuuksista, joten ei
ollut vaikeaa luoda ainakin murteeseen viittaavaa puhetta. Näyttelijät
ottivat sitten repliikit omaan asiantuntevaan käsittelyynsä.
Pohjalaiset kesäteatterit ja revyyt esitetään lähes
aina paikkakunnan omalla murteella. Mutta aivan liian usein on kysymys
sekakielestä, jossa normaaliruotsin sanat ja käytännöt
saavat aivan liian paljon tilaa.
Nämä esimerkit Anders, en herdes saga –näytelmästä on
tarkoitettu vahvistamaan sitä vanhaa sääntöä että mitään
ei synny tyhjästä. Lappil-Jaakon leikki tupakantaimilla voisi
olla ehkä poikkeus; en tiedä mitään vastaavaa. Mutta
toisen vanhan havainnon mukaan ei ole mitään uutta auringon
alla, joten ei tässäkään ole syytä ylpeilyyn.
Käytännössä työ eteni niin että minä luin
lähteitäni ja keskustelin projektin toteuttajien, eli Karleby
ungdomsföreningin teatterijaoksen kanssa. Tässä todella
ammattimaisessa joukossa on mukana monta sukupolvea pikkulapsista veteraaneihin,
joilla on takanaaan puoli vuosisataa näyttämöllä.
Vähitellen kehkeytyi kohtausluettelo. Sen jälkeen kirjoitin
kohtauksen toisensa jälkeen satunnaisessa järjestyksessä.
Haluan korostaa Sture Ekholmin panosta dramaturgina ja ohjaajana. Hän
näki mikä oli olennaista ja karsi loput pois. Hän myös
lopulta muotoili näytelmän nimen. Raskas päärooli
oli näyttelijä Mats Holmqvistin luomus, mutta näyttämöllä nähtiin
esityksen aikana yli sata ihmistä. Painetussa versiossa on jaksoja,
joita ei koskaan esitetty. Jos se joskus tehdään näyttämölle
uudestaan, lopputulos voi näyttää toisenlaiselta kuin ensimmäinen.
Mutta ensimmäisessä kerrassa oli jotakin unohtumatonta, siitä en
pääse mihinkään.
Lars Huldén
Suom. Pertti Hyttinen
|
